50-vuotisteema-Bond (joka tunkee läpi vähän liian voimakkaasti) on roima parannus Quantum of Solaceen verrattuna, muttei pärjää (tietenkään) Casino Royalelle.

Neljättä seinää rikottiin turhan paljon: miten Bond tietää, miten wanha classinen Aston Martin toimii, vaikka moinen poistettiin takuulla käytöstä jo ennen hänen syntymäänsä? Paitsi siis jos olisi edes yhdellä repliikillä selvitetty, että mies harrastaa entisiä Q-osaston ajopelejä, tai ehkä selvitettiinkin, mutta missasin, tai no toisaaltahan mies sanoo, jotta "firman" autoja voidaan kaikkia jäljittää, implikoiden tämän olevan omansa, mutta miksi toisaalta M:kään muistaa mitä minkäkin auton napista tapahtui. No joo.

Lopussa vain turhan peljon väännettiin että saatiin tästäkin vielä kolmas origins movie. Seuraavassa osassa kerrotaan varmaan jo, mistä tuli se naulakkokin johon Bond aina heittää hattunsa wanhoissa leffoissa. Kuitenkin se, että lapsuudenkoti meni päreiksi (miten kaksi kaasupulloa aikaansaa ydinräjähdystä vastaavan tulipallon on toinen juttu, kopterin syöksyttyä infernoon ja räjähdettyä itsekin sen moottori säksättää edelleen, plus edes .50 BMG ei mene puolimetrisestä umpikivestä toisin kuin huokoisesta betonista läpi heittämällä, mutta action-logiikka) ja maallinen omaisuus oli laitettu varastohäkkiin selittää viimeinkin sen vanhemmissa elokuvissa (OHMSS muistaakseni?) nähdyn seikan, että lomilla ollessaan mies asuu kovin arkisen oloisessa lontoolaisessa kerrostalokämpässä.

Tosin, tasavuositribuuttibondiksi piljoona kertaa parempi kuin kamala Die Another Day. Ehkä siksi tässä olikin se 50 vuotta vanha Aston näkymättömän CGI-auton tilalla.

10+
*****+
GAZE INTO THE FIST OF DREDD

Ei vaan toimi. Ei se pieruhuumori muutu hauskemmaksi siirtämällä se fantasiamaailmaan, ja kun uutuudenviehätys rumia puhuvista fantasiamaailman asukeista on kulunut pois, onkin eväät jo pitkälti syöty. Jäljellä on enää kasarigenreen viittausten bongailu (tai no, warssi lienee jo osa ihmiskunnan kollektiivista tietoisuutta, mutta oli siellä Conan, Mad Max, Indy, Highlander, Dune, Labyrinth, Ladyhawke, Dragonslayer, Clash of the Titans, Willow nyt ainakin, halpissekoiluista Beastmaster, Deathstalker, The Barbarians, Ninja in the Dragon's Den, niin, ja Thundarr the Barbarian tai siis leffassa Thundarian) tai sitten uudempien (pakollinen LOTR, 300, ilmeisesti Harry Potteria, Tomb Raider, huono wowiläppä). Parhaimmillaan viittaukset ovat, kun niitä ei erityisesti alleviivata ja niiden hoksaamiseen tarvitaan jo oikeasti populaarikulttuurin tuntemista. Mutta kun se huumori ei vaan ole hauskaa, ja vitsitkin ovat väkisin väännettyjä.

Taaskin on haeskeltu kohderyhmiä liian isolla hehtaaritykillä: ne jotka ymmärtävät puoletkaan kasariviittauksista kaipaisivat ehkä jotain vähän älykkäämpää kuin öhö-öhö-öhö-se-sano-ruman-sanan-kato-pippeli. Ja taas ollaan oikeastaan amerikkalaisen kaksinaismoralismin ytimessä: minotaurus voi kulkea lerssi tanassa pitkät pätkät, mutta naisvartalo on tabu kuin Saudi-Arabiassa oltaisiin (tai miksi muuten metsäamatsoonien nännit on peitetty?). Casting on paikoitellen "inspired" (Charles Shaughnessy kertojana, Damian Lewis katkerana apurina), paikoitellen täysin metsässä (se vitun hovinarri tms.)

Jaa niin. Tämä taisi olla ensimmäinen näkemäni kuva, jossa Natsku a) ei esitä taas samaa roolia b) näyttää hotilta. Mutjoo, ei riitä pelastamaaan kokonaisuutta. Zooeyn rooli taas on lähinnä pidennetty cameo, ja siitäkin vähästä ajasta pääällä on liikaa vaatteita ja liian vähän aikaa sidottuna.

Epic Movie on marginaalisesti huonompi, tosin.

Piti paikata aukko yleissivistyksessä jotta ymmärtäisi kaikki Duke Nukem 3D:n viittaukset (ja Metal Gearien, vaikkei niitä ole kasibittioriginaalin jälkeen kiinnostanutkaan pelata).

Olipas ajan hammas nakertanut näitä pahasti, matte-maalausten käyttö ja varsinkin jälkimmäisen hömelöt pienoismalliefektit sekä varhainen CGI (jota oli budjettiin nähden aivan liikaa) näyttivät aikas noloilta. Molemmissa tapauksissa tapahtumat ja miljöö aika surrealistisia, lienee näin ihan tarkoituksella? Tosin ykkönen olisi tällä olettamalla post-apoparodia jo ennen kuin niistä tuli muotia. Silti, kyllä näitä katsoessa kuitenkin viihtyi koska Kurt Russel on äijjä. Ei mikään ihme, että hänen nimensä olivatkin Walt Disneyn viimeiset sanat. Mutta siltikin, enemmän näillä (varsinkin N.Y.:llä) on populaarikulttuurihistoriallista kuin viihdearvoa.

NY on surrealismeineenkin minusta parempi, ja propsit tietysti siitä, että melkein lennetään WTC:tä päin matkustajakoneella.   NY:n loppukin on paljon parempi - Snake aiheuttaa ydinsodan kostoksi siitä, että häntä kusetettiin, versus Snake pissii kaikkien aamiaismuroihin koska mikään ei muka kuitenkaan muutu, vaikka 2013 USA onkin objektiivisesti katsottuna vielä huonompi kuin vuoden 1998, johon paluu olisi siis selkeästi plussaa.

LA taitaa lisäksi olla enemmän remake tai siis nykyään "requel" eli ”reboottaava sequel” kuin varsinainen jatko-osa? Tai pikemminkin lähinnä NY:n parodia, ottaen huomioon kuinka etenkin alkupuoli toisinnetaan kohtauksia liki 1:1 ja NY:lle vinoillaan koko ajan. Tosin se on edelleen ajankohtainen, vuoden 2013 USA:lle vittuilu on ollut käsittämättömän kaukonäköistä nykyinen War on Terror ja sen lieveilmiöt huomioon ottaen.

Molemmissa ihmetyttää (post-aponostalgian lisäksi, johon olennaisesti kuuluu V-8:lla ajelevat kummalliset mutanttijengit), kuinka vain osa kaupungin väestä on kannibaaleja (LA:ssa ei kai kukaan?) vaikkei missään näytetäkään ruokakuljetuksia tai maanviljelyä (vai oliko sen Keskuspuiston avohakkuuaukean tarkoitus olla pelto?), sekä että NY:ssä Brainilla on kellarissaan öljylähde josta pumppaa mustaa kultaa (mistä muuten saada bensaa, paitsi siis jos autot muunnettu etanolikäyttöisiksi tai kuten dialogi vihjaa, häkäpöntöiksi, no mistä biomassa näihin kun Keskuspuisto ja huonekalut on poltettu, no LA:ssa ei tätäkään sivuta millään lailla), tai no muuten ei oikeastaan mikään. Ei kun joo, miksi ihmeessä vartijoilla on tarve soluttautua NY:hyn, jota varten WTC:hen on jätetty se hissi joka kulkee katolta 50. kerrokseen asti? Siksikö, että odotetaan kondeiden putoamista ja tätä kautta päästään niitä pelastamaan (koko ympäröivä alue tosin on lentokiellossa, mikä lienee ainoa syy miksi Air Force One pääsi edes kaapattuna läpi)?

Olisi kuitenkin ollut vänkää nähdä miten se trilogian tekemättä jäänyt päätösosa Escape from Earth olisi Carpenterilta taittunut. Mutjoo, kulttileffoja, ansaitusti. Ei näitä voi oikeasti vakavalla naamalla suositella.

Alfred Hitchcock -vainaa paljastuu melkoiseksi ideavarkaaksi, nimittäin sen verran ahkerasti on tästä näppärästä värillisestä noirista kupattu ideoita ja visuaalisia ratkaisuja kuvakulmia myöten etenkin Vertigoon. Psykonkin suihkumurha-kohtaus ilman murhaa on mukana. Itse asiassa kyseessä on varsin näppärästi etenevä jännäri, joskin Production Coden vaatimukset pahan saamisesta aina palkkansa tekevät tarinasta turhan ennalta-arvattavan. Tšehovin asettakin heilutellaan sen verran ahkeraan, että aina käy selväksi mitä kohta tulee tapahtumaan, mutta toisaalta käsikirjoitus kuvaa hyvin surkeiden sattumien perhosvaikutusta, kun yksi vähäpätöiseltä vaikuttava asia johtaa toiseen katastrofaaliset mittasuhteet saavaan ei-toivottuun juttuun.

Tosin syy, miksi alun perin edes jämähdin katsomaan tätä, oli, että Marilyn Monroe (läpimurtoroolissaan) tuntui häiritsevän paljon muistuttavan jotakuta nykyistä näyttelijätärtä. Sitten sen tajusin: yhdennäköisyys Milla Jovovichin* kanssa on hätkähdyttävä! Ennen kuin irvileuat alkavat veistelemään, niin en tarkoita ruumiinrakennetta, vaan kasvoja ja etenkin niiden ilmeitä. Opetellut poseeraukset ovat asia erikseen, mutta luonnollisesti tapahtuvat eleet nimenomaan silmien liikuttelun osalta saivat minulla aikaan melkomoisen EI HIHITELLÄ SIELLÄ TAKARIVISSÄ illuusion kaksoisolennosta.

---

*) Normaalisti nitkuttaisin tässä taas kerran, että koska Milla on ukrainalaissyntyinen niin suomalaisessa humppameediassa hänen nimensä tulisi translitteroida Jovovitš, eihän itänaapurimme ex-johtajaakaan kirjoiteta miellä Gorbachev vaikka angloamerikkalaisille se noin (v)ääntyykin, mutta toisaalta, koska Milican suku on alun perin Montenegrosta, olisi kait akkuraatimpi kirjoitusasu perätikin Jovović.

Paitsi että ajan nimien – myös englannin yksinkertaistetun translitteroinnin mukaisten taiteilijanimien – translitterointia suomenkielisissä julkaisuissa suomalaisen standardin mukaan, niin noin niin kuin muuten olen sitä mieltä, että Kielitoimiston 70-luvulla tekemä päätös tulevien monarkkien nimien kääntämättä jättämisestä oli taistolaishuumassa tehty ylilyönti joka tulee perua kulttuurihistoriallisista syistä. Onhan tavattoman rahvaanomaista, että esimerkiksi Yhdistyneen kuningaskunnan prinssi Henrikistä käytetään täälläkin sikäläisen roskalehdistön käyttämää kutsumanimeä ”Harry” (puhumattakaan että häntä tituleerataan vain Englannin prinssiksi). Monella kielellä (erityisesti itäeurooppalaisilla pikkukielillä) kun saatetaan jopa julkisuuden henkilöidenkin nimet kääntää tai vähintään translitteroida paikallisittain, vaikka henkilöt itse kirjoittaisivatkin ne miten huvittaa, joten tästäkin näkökulmasta päätös on käsittämätöntä kulttuuribarbarismia. Ja varsinkaan vakiintuneita kirjoitusasuja ei pitäisi mennä peukaloimaan etenkään epätarkempaan suuntaan, kyllä siellä USS Enterprisen komentosillalla keikkuu nimenomaan kirjailija Tšehovin sukunimikaima.

Kun remakea yritetään seliseliselitellä joksikin muuksi, kannattaa odotusmittaria ruuvata porakoneella muutama satatuhatta kilometriä taaksepäin. Kovasti ennakkomateriaalissa puffattiin, kuinka tämä Total Recall on nimenomaan uusi tulkinta Philip K. Dickin alkuperäisestä novellista, jotka ovat tunnetusti haastavia tulkittavia Hollywoodin unelmamankelille. No miksikäs sitten nimi on siltä aiemmalta leffaversiolta, juoni on käytännössä identtinen mitä nyt Mars (joka tosin olisi ollut kirjassa) on poistettu ja jolla on hyvin vähän tekemistä kirjan kanssa, ja miksi elokuva taipuu sen tuhannelle mutkalle yrittäessään änkeä mukaan mahdollisimman monta viittausta aiempaan versioon?

Siksi kai, että matkiminen on imartelun korkein muoto, ja Paul Verhoevenin tulkinta aiheesta on sekä scifin että toiminnan klassikko, joten mestarin maineella ja työllä pitää pyrkiä ratsastamaan. Tai itse asiassa, originaalihan on kasariäksönin taidokas dekonstruktio. Se mitä Quaidille tapahtuu (tai tämä kuvittelee tapahtuvan) on realistisesti ajatellen täysin hervotonta dadaa, mutta tyystin linjassa muiden Schwarzenegger-elokuvien juonten kanssa, mikä tarjoaa Verhoeven-versiossa herkullista ironiaa kun sen tajuaa. Uusioversio hukkaa tämänkin ulottuvuuden castaamalla päärooliin mitäänsanomattoman Colin Farrelin. Hämmentävintä kyllä, Verhoevenin ohjauksessa jopa Arska venyi parempaan näyttelijäsuoritukseen! Mutta varsinainen nerokkuus piilee siinä, että siitä asti, kun Arska menee käymään Rekallissa, kaikki saattaa olla hänen kuvitelmaansa, jonka Rekallin työntekijät referoivatkin ääneen. Uusintaversio seisoo tukevasti leirissä, jossa tapahtumat ovat totta, ainoastaan vihoviimeinen otos pyrkii vähän hälventämään epäilyjä, mutta ei onnistu: miksi Quaid ”muistaisi” tapahtumia, joissa ei itse ole läsnä? Tätä virhettä ei originaali tee. OK, kirjassakin muistot ovat totta, paitsi tätä paljastusta seuraa absurdi lopputwisti: päähenkilö suostuu, että kiusallisten salaisten muistojen tilalle tallennetaan hänen keksimänsä täysin pähkähullu fantasia, mutta sekin paljastuu todeksi. Leffan kannalta toden ja kuvitelman arvuuttelu toimii kuitenkin paremmin. Eikä Verhoevenille tunnusomaisesta mediasatiirista ja pikimustasta huumorista ole uudelleen lämmitelyssä jäljellä kuin rippeet.

Total Re-recall on hajuton, mauton, väritön ja geneerinen tuote, joka pyrkii mahdollisimman vähän ärsyttämään ketään tai haastamaan katsojaansa. Ei se ole maailman huonoin - mikä tahansa elokuva missä Kate Beckinsale heiluu kireässä kostyymissä aseiden kanssa dominavaihde silmässä ei faktisesti voi olla läpeensä huono - mutta se on tuskastuttavan mitäänsanomaton ja keskinkertainen, etenkin kun verrokkina on klassikko, joka ei ole vanhentunut pätkääkään. Erikoismaininta vuosisadan huonoimmasta onelinerista "I give good wife". Totuttuun tapaan matematiikka ja fysiikkakaan ei ollut tekijöillä halllussa ("putouksella" kestäisi 38 min eikä 17 Maan läpi, ja alkupuoli matkasta (eikä pelkkä käännöskohta) sujuisi nimenomaan painottomassa tilassa vapaasta pudotuksesta johtuen).

Häkellyttävintä on elokuvan visuaalinen ilme. Vaikka yllättävän moni kohtaus on alkuperäistä kunnioittaen tehty practical effectseilä (suomeksi: rakennettu kulissit ja lavasteet ja tehty stuntteja niiden seassa ja CGI:n sijaan käytetty pienoismalleja ja matte-maalauksia, sen sijaan että vain pompittaisiin patjoilla greenscreenin edessä), niin siitä huolimatta lopputulos tuntuu liian samankaltaiselta tusinan muun kanssa: on vaikea erottaa näkemästään klipistä, katsoiko nyt Minority Reportia, I Robotia, vaiko tätä. Studioko tämän (ja nähtävästi kaiken muunkin) saneli, koska kyllähän ohjaaja Len Wiseman pystyy nimenomaan visuaalisesti vaikuttavaan ja omaleimaiseen jälkeen? Kamerakin heiluu kuin Battle L.A.:ssa konsanaan, ei sovi tämmöiseen leffaan joka ei edes pyri olemaan näennäisesti paikan päällä kuvattu.

Suositellaan vain meille, joilla on epäterve suhtautuminen K-Becksiin. Silloinkin kannattanee odottaa kotikatsomoversiota, jotta voi rauhassa r… rentoutua. Sitä odotellessa kannattaa teatterilippurahat säästää originaaliin, joka ilmestyikin juuri parahultaisen sopivasti Blu-Raylla.

En ole koskaan päässyt sisälle Family Guy -piirrettyyn. Se kun tuntuu olevan oireellisesti juurikin tyypillinen amerikkalainen piirroskomedia, eikä edes itseironisesti: ei haluta olla ihan yhtä sisäsiistejä ja kilttejä kuin Simpsonien viimeiset 20 kautta, mutta South Parkin räävittömyyteen ei uskalleta tai voida kanavan painostuksesta johtuen mennä, joten sitten ollaan muka-rankkoja ja keksitään maailmanvalloitusta ja äidinmurhaa suunnitteleva psykopaattipikkuvauva, koska väkivalta on hauskaa koko perheen viihdettä siinä missä nännin näkeminen kasvattaa karvoja kämmeniin, mädännyttää selkäydinnesteen ja sokeuttaa.

Oletusarvoisesti siis Family Guyn luojan Seth MacFarlanen entree näytelmäelokuvan pariin ei sanottavammin tuntunut sellaiselta, jota kannattaisi odottaa. Traileri kuitenkin vakuutti, se kun jo yksinään tuntui olevan hauskempi kuin mitä The Dictator kokonaisuudessaan oli, joten elokuva olisi todennäköisesti mennyt katsomislistalle ilman sosiaalista pakkoakin.

Vaikka pääparin valinta saattaakin aluksi ihmetyttää, niin toisaalta yksi harvoja Max Paynen valkokangasinkarnaation toimivia juttuja oli kemia Marky Markin ja Mila Kunisin välillä, joten siltäkin kannalta roolitus osuu nappiin. Lisäbonuksena päästään naureskelemaan juurikin Wahlbergin vähemmän henkselien paukuttelua aikaansaavalle musikaaliselle taustalle.

Kuten muistan joka kerta valittaa, purejenkit poksauttavat purkkapallon aina osuessaan komedian viimeiseen kolmannekseen, koska Zürichin maahiset ovat päättäneet että silloin pitää itkeä tai ainakin muuten olla melodramaattisen ylisentimentaalinen. Tässä suhteessa Ted pikemminkin tekee pilaa juurikin tästä kliseestä, etenkin kun leffa päättyy loppunousuun ja palaa takaisin räävittömille urilleen. Toisaalta leffa luo myös hupaisan kaksijakoisen tunnelman: nallekarhu ja sen tarina on mitä hellyttävin, mutta palleroinen sanoo kuitenkin ruman sanan niin kuin sen pitäisi olla.

Itse asiassa, nallen habitus, elämäntavat ja luonne tuovat häkellyttävän elävällä tavalla mieleen erään jo edesmenneen ystäväni (olen varma, että hän olisi vain otettu vertauksesta). Tältäkin osin elokuva siis osuu tismalleen oikeaan hermoon.

Noin muutenkin, surrealistiset kuvitelmajaksot sekä kehyskertomus, jonka meille lukee itse Jean-Luc Picard, miellyttivät, samaten 80-luvulle sijoittuvan alkujakson pikkutarkkuus: nörtti on pakahtua onnesta nähdessään tismalleen aikakauteen kuuluvia leluja, leffakrääsää, sun muuta, ja en tiennytkään että ainakin joskus on ollut olemassa Battlestar Galactica -lakanoita, koska muuten olisin jo ostanut sellaiset.

Homma toimii siis kybällä, suupielet ovat kääntyneinä ylöspäin koko ajan ja penkiltä putoaminen on vaarassa koko ajan. Jatkoa – jota on jo lupailtukin, onneksi suuri yleisökin on löytänyt tämän helmen – odotellessa. Hankala sanoa, kumpi on vuoden hauskin komedia, Ted vaiko Iron Sky, koska ovat tunnelmaltaan niin erilaisia. Mutta vain, jos ei putoa sukupolvien kuiluun: työpaikan kahvipöytäkeskustelussa Mummotunneli-ikäluokka ei ymmärtänyt sitten laisinkaan, mitä hauskaa on romanttisen komedian parodiassa, jossa päähenkilön huonotapainen paras renttukaveri on korvattu ruokottomasti elostelevalla, pilveä polttavalla nallekarhulla. Daa?

Hämmentävintä on kuitenkin, että ihmiset nyt vasta tiedostavat pehmolelujen ymmärtävän puhetta. Kertoessani elokuvasta Pörrille (kuvassa oikealla) ja Purrille (kuvassa vasemmalla) nämä pakottivat minut airsoft-aseella uhaten lataamaan välittömästi arvostelukappaleen itselleen. Niinpä ajattelin antaa heillekin suunvuoron.

Pörri: ”11/10.”
Purri: ”Karhunkämmen. Siinä on aina viisi sormea vastassa.”
Pörri: ”Jatko-osassa Tedin pitää ehdottomasti saada penis. Se on ihmis, anteeksi, karhuoikeus.”
Purri: ”Mitä kautta Ted muuten sitten pissii? Karhu kakkii metsään, mutta mitä kautta Ted sen tekee? Hänhän syö ja juo, joten jotain kauttahan hänen pitää pystyä tekemään tarpeensa. Ja jos Ted syö, juo, puhuu ja polttaa pilveä, niin miksi tällä on kuitenkin sisuksissaan vain vaahtomuovia? Logiikka, haloo! Vaadimme biologisesti uskottavan ihmenallen!”
Pörri: ”Toisaalta, kyseessä on oivaltavan subversiivinen piilokritiikki koko kansainvälistä viihdeteollisuutta näivettävää amerikkalaista kaksinaismoraalia ja siveysvouhotusta kohtaan.”
Purri: ”Jäi lisäksi häiritsemään jotenkin se, että Ted pystyy tekemään hakkelusta parhaasta kaveristaan, muttei osaa puolustaa itseään kidnappaajalta.”
Pörri: ”Häiritsevästä puheen ollen, eikös Tami-Lynn ole furry?”
Purri: ”Teknisesti ottaen ei, koska ei pukeudu itse eläimeksi, ja toisaalta Ted on niin ikään teddykarhu eikä eläin eikä sellaiseksi pukeutunut ihminen. Toisaalta zoofilia käsitteenä taas kattaa käsittääkseni vain oikeat eläimet. Koskapa olemme naisten mielestä vastustamattomia, suorastaan seksuaalisia tyrannosauruksia, niin meistä kiinnostuneille on oma terminsäkin, plushofiili. Useimmat plushofiilit eivät ole furryja, ja furryistä onneksi vain harva on. Joten näitä käsitteitä ei pidä sekoittaa keskenään.”
Pörri: ”Nyt kun asiasta tuli puhe, niin minusta se on ollut aina jotenkin sairasta, että seksuaalisesti turhautuneet ihmisnaaraat hankkivat koiran, jota kohtaan suhtautuvat pakkomielteisesti ja muutenkin tuntuvat pitävän sitä melkein ihmisenä, kuitenkaan parittelematta sen kanssa.”
Purri: ”Mitä sinä sen tiedät?”
Pörri: ”No miksi ne muuten olisivat edelleen seksuaalisesti turhautuneita?”
Purri: ”Turhautumisesta puheen ollen, vaikka nyt uskallettiinkin kiroilla, niin nakuilua olisi saanut olla enemmän kuin yhdet tissit. Unrated-versiota odotellessa ja jatkoa silmällä pitäen.”
Pörri: ”Propsit kuitenkin Flash Gordonin käyttämisestä juonen kantavana voimana sekä näyttelijän valmiudesta tehdä pilaa itsestään.”
Purri: ”Tarkoittaako tämä, että jatko-osan punainen lanka on Masters of the Universe ja mukana menossa olisi Dolph of Sweden?”
Pörri: ”Toivottavasti. Hei Tohtori! Tuopas lisää kaljaa ja ota itsellesikin. Nyt se puusee kiinni ja kierroksia koneeseen!”
Purri: ”Todellakin! Jospa tällä kertaa koetettaisiin järjestää tohtorille jotain muutakin juttuseuraa kuin me?”

Jo pelkkä E2:n avauskohtaus on päräyttävämpi kuin useimmat nykytoimintaelokuvat, mutta alleviivaa samalla, mikä on E2:n ongelma: tavallaan kuitenkin vain muistellaan nostalgisesti kieli poskessa menneitä, sen sijaan että uppouduttaisiin vakavissaan siihen fasistis-nihilistis-misogynistiseen ajatusmaailmaan joka oli kasariäksönin ytimessä ja jota ei sittemmin ole tavoitettu harvoja poikkeuksia (John Rambo, Hobo with a Shotgun) lukuun ottamatta.

Ihan sama. E2 on kuitenkin parasta mahdollista korviketta ja tarjoilee kuitenkin tymäkkää toimintaa, jota ei parane jättää väliin mikäli koskaan on edes etäisesti epäillyt pitävänsä Iso-Arskan, Syltyn ja kumppanien parhaista. Lakmustestinä toimii, kun leffassa Chuck Norris kertoo Chuck Norris -vitsin. Jos tässä ei näe mitään huvittavaa, niin ei yksinkertaisesti kuulu kohdeyleisöön.

Lisäbonusta siitä, että vielä taipuu Muscles from Brussels helikopteripotkuun, ja siitä, että lopussa Statham (joo, on niillä roolinimetkin, kuka niitä on koskaan viitsinyt muistaa) kuittailee Syltylle, että tämän pitäisi opetella tappelemaan: kuusi Rockya tehneenähän mies ei edelleenkään osaa edes nyrkkeillä, minkä takia lopputappeluskin menee otteiltaan lähinä sumopainia muistuttavaksi. Plus muusta kööristä löytyy kaksikin full contact -karaten maailmanmestaria (Jukka Norja ja Dolph of Sweden), wushu-kungfun maailmanmestari (Li), potkunyrkkeilyn maailmanmestari (JCVD), MMA:n maailmanmestari (Couture), muuten vaan useamman mustan vyön haltija (Adkins), ja Stathamkin on edes harrastellut eri lajeja että osaisi edes hieman uskottavasti tapella leffoissaan, niin tähän verrattuna sutkaus on harvinaisen osuva.

Josta pääsenkin taas puhumaan asian vierestä, koskahan joku eläkkeelle vetäytynyt sumotori keksisi lähteä mukaan MMA-otteluihin? Siinähän yrittäisi jujutsumestari vääntää itseään kolme kertaa painavampaa kaveria kanveesiin, ja iskutkin kilpistyisivät rasvapanssariin, siinä missä suurmestarin leikkisä läpsäytyskin vääntäisi niskat nurin keskiverto kynäniskalta. Tai no, tätähän voisi jo melkein simuloida työntämällä kehään Steven ”Amerikan sheriffi” Seagalin nykyisessä elopainossaan, onhan mies kuitenkin ainoa ei-japanilainen aikidon kymmenestä suurmestarista, ja uudelleensyntynyt tiibetiläinen pyhimys eli tulku.

Niin, kolmonen on tosiaan tulossa, ja siinä olisi ilmeisesti mukana Seagal, vankilasta päässyt Snipes ja Nic Cage. Vielä kun ymmärtäisivät poimia Kurt Russelin ja Mel Suuren mukaan ja tarjoisivat Michaeleille Biehn ja Dudikoff töitä jo varmistetun Böllverse-vakio Parén lisäksi. Hei, tuossahan on melkein porukkaa jo neljättäkin osaa varten! Tahtoo lisää!

---

Huhuja on kantautunut myös naisenergisestä spinoffista, kuulemma Haywiressä vakuuttanut ex-moniottelija Gina Carano olisi jo castattu. Tämän konseptin ongelmaksi vain muodostuu se, että ikämiessarjan naispuolisia toimintatähtiä on kovin kovin vähän, ja naispuolisia entisiä B-elokuvatoimintatähtiä vielä vähemmän (mikäli halutaan toisintaa originaalin idea senioreista näyttämässä nuoremmilleen, miten hommat hoidetaan). 80-luvun nimistä tulee mieleen vain too obvious eli Sigourney Weaver (tuskin lähtee mukaan) ja Linda Hamilton, tai no, kyllähän Michelle Yeohkin olisi A-sarjaa vielä, B-sarjalaisista Cynthia Rothrock (omaisi oikeita taistelutaitoja), Brigitte Nielsen, sekä barbaarikuningattaret Sandahl Bergman (vain hajarooleja sitten 80-luvun) ja Sabrina Siani (lopetti näyttelemisen 1989). Eikähän toisaalta Pamelakaan enää ihan nuorelta näytä. Nykysukupolvesta, jossa naistoimintasankari on muutakin kuin kuriositeetti, Angelina tai Cameron Diaz on varmaan (valitettavasti) liian iso tähti cameoroolia isompaan esiintymiseen, Milla ja K-Becks hiinä ja hiinä, mutta Jessica Biel tai Jennifer Garner voisi vielä lähteäkin mukaan kohtuukorvauksella. Michelle ”paha tyttö” Rodriguez on niin itsestäänselvyys ettei taida tarvita edes mainita... hups. Mikäli nykysukupolvi tarvitsee täydennystä vähemmän tunnetuista toimintanimistä, niin Kristanna Loken, Natassia Malthe, Devon Aoki, Katee Sackhoff, Zoë Bell, noilla voisi mennä.

Aihevalinnaltaan epätodennäköinen kesäleffa on osa nykytrendiä, jossa genrekirjallisuutta pyritään naittamaan yhteen klassikoiden kanssa. Mikäs siinä, kyllähän Aben elämän käännekohtien tarkastelu siitä näkökulmasta että mies olikin oikeasti yksi Slayereista toimii, vaikkakin nyt syyllistytään jo historian valkopesuun siltä osin, että Lincolnin väitetään alusta asti olleen fanaattinen orjuuden vastustaja. Tosin historiallisesta epätarkkuudesta ei kait pitäisi valittaa leffassa, jossa tuleva presidentti huitoo hopealla silatun kirveen kanssa, ja etelävaltojen menestys sisällissodan alussa selittyy vampyyri-iskujoukoilla...

Etukäteen niskakarvoja nostatti pörhölleen tieto Tim Burtonista (joka tuntuu ohjanneen vain yhden leffan noin sataan kertaan uusiksi) tuottajana, mutta onneksi lopputuloksessa näkyy enemmän ohjaaja Timur Bekmambetovin kädenjälki. Saatan olla maailman ainoa ihminen, joka pitää Wantedista (tai sitten en: jatko-osa tulossa, jip!), mutta tämä kuva tarjoili pitkälti samanlaisia säväyksiä, vaikkei äkkiväärästä ideastaan huolimatta samalle kaistapäisyyden asteelle ylläkään.

ALVH ei ole mikään klassikko, mutta ajaa asiansa kesäleffana, joka jaksaa viihdyttää koko kestonsa ajan ainkin ensikatselulla. Lisähupia irtoaa, mikäli muinaissuomalainen taistelulaji Kas-Pin on tuttu: kas kun vamppuurinmetsästystä opetellaan menemällä pimeään riiheen, sillä penteleet osaavat muuttua näkymättömäksi ja tämän takia pitää opetella olemaan luottamatta näköaistiinsa. Ja kirves on luonnollisesti vaarallinen epäkesko.