http://www.imdb.com/title/tt0831887/
Sarjakuvaparodia, monen sivun mittaiseksi piirretty peukalo alas

Okei, kenen mielestä oli hyvä idea tehdä Poliisiopisto: Sin City? Toivon todella, että tämän on tarkoitus olla parodia, muuten ei voisi kyllä kuin pyöritellä päätään. Tai ei oikein sittenkään. Hillitöntä naamanvääntelyä ja sketsien venytystä ei vain jaksa, sama se millainen alkuteos on ollut jos lopputulos vain ärsyttää. Ylipäätään huumori joka perustuu mölinään ja kitinään on keskimäärin hauskaa vain pikkulasten ja Seiskan lukijoiden mielestä. Hämmentävää kyllä, en usko, että edes alkuperäinen sarjakuva on mennyt ihan näin matalaotsaisella linjalla, ja jos onkin, niin silloin olisi kyllä pitänyt uskaltaa retusoida isolla kädellä. Ja pitäisi vain hyväksyä se, että 30-50 -lukujen huumori ei kuitenkaan enää sellaisenaan toimi nykypäivässä, koska enää ei eletä niin viattomassa ja lapsenomaisessa kuvitelmassa. Sentään sarjakuvan "happy negro" –sivuhahmo on poistettu rasistisena… ei mutta hetkinen, mikäs hahmo se onkaan lakisääteinen jokaisessa muussa Hollywood-kuvassa?

Millerin visuaalinen tyyli sopii hillittömään machoiluun ja synkistelyyn, ei kermakakkuhuumoriin. Will Eisnerin piirrostyyli on wikinän perusteella selkeästi toiminut miehen omankin tyylin innoituksena, mutta ei se silti ollut 1:1 Millerin oman kanssa. Sinällään visuaalinen ulkoasu on kyllä hieno – mustavalkoiseksi saturoitu kuva jossa vain yksittäinen väri silloin tällöin rikkoo monotonian, jaksaa viehättää – mutta elokuva on muuten kovin ontto.

Frank Miller piirtää ja kertoo kyllä hyvin, mutta paperilla; selluloidille projisoitaessa on ainakin tämän näytteen perusteella vähän toisin. Gabriel Macht esittää nimihahmoa niin ponnettomasti, että ihmetyttää onko leffalla ollut ohjaajaa lainkaan. Suorastaan ennennäkemätön määrä naiskauneutta käy kääntymässä valkokankaalla, mutta pelkkinä kiiltokuvina, ilman mitään tunnetta tai edes lääh-efektiä. Hetkittäin – ihan pienen hetken vain – anakronismeilla kuorrutettu humoristinen noir-tunnelma, jota tässä kai tavoiteltiin, herää henkiin. Mutta aivan liian harvoin, että sen vastapainoksi kestäisi puolen tunnin (tai pidempääkin, ainakin se tuntui siltä) Samuel L. Jackson -show'ta. Tosin silmämunien pullautteluindeksillä SLJ on selkeästi siirtynyt jo arvostettujen luonnenäyttelijöiden joukkoon (vrt. Eragon ja Dungeons & Dragons).

Tämän räpellyksen tilalla olisi niin paljon mieluummin nähnyt limboon juuttuneen Sin City 2:n.