http://www.imdb.com/title/tt1440129/
Muukalaisinvaasio, peukalo upotetaan Challengerin syvänteeseen

Kun viime vuonna kärsin liikepahoinvoinnista ID4sploitaatio Battle: L.A.:ta katsoessani, niin luulin, ettei tästä voisi öhkömönkiäisten entree Maapallukalle enää huonommaksi mennä kuin korkeintaan Asylum-tuotannoissa (vaikka Bayformers 3 yrittikin parhaansa). Mutta pelko pois, pelielokuvien irvokas alalaji, lautapelielokuvat, yhdistettynä Maailmojen sota -genreen riittää kuin riittääkin uuteen kyseenalaiseen highscoreen (lowscoreen?).

Joku voisi kyseenalaistaa sen, että laivanupotuksesta ylipäätänsä lähdettiin tekemään elokuvaa, puhumattakaan siitä, että siihen piti väkisin änkeä muukalaisinvaasio. (Joku kyseenalaistaisi senkin, miten ammoin oli mahdollista omia tekijänoikeudet peliin, joka ei edes ollut firman oma keksintö, ja sen jälkeen rekisteröidä yleisnimi sen tavaramerkiksi. Only in America...) Mutta niin. Laivanupotuksesta kun seuraa joukko väkisin väännettyjä kohtauksia, kuten ampuminen sokkona ristikkoon tyyliin A6, C7, jne. tai se, että muukalaisten ammukset näyttävät epäilyttävästi lautapelin osumanappuloilta.

Koska kyseessä on tuote, ei elokuva, on taiteellinen kunnianhimoisuus viety ojan reunalle ja lopetettu niskalaukauksella. Jokseenkin kaikki mahdolliset Hollywoodin katastrofi- ja sotaelokuvan kliseet on käytetty 110%, ja tapahtumat etenevät ennalta-arvattavaa rataa. Tosin minkäänlaista draaman kaarta ei vahingossakaan pääse syntymään, sillä elokuvan rytmitys on täysin pielessä. Lisäksi se on täynnä on jopa muukalaisinvaasioelokuvan kriteereillä täysin järjenvastaisia tapahtumia. Paras esimerkki lienee se, että pakollinen nörttitiedemies palaa muukalaisten valtaamalle radioteleskoopille hakemaan MacGuffinia, ja mölleistä yksi havaitsee tämän ja koettaa napata MacGuffinin pois, mutta kun ihmeelliset aurinkolasit eivät noteeraakaan nöröä uhkaksi vaikka tämä pitää kynsin hampain kiinni MacGuffinistaan, mölli antaa asian olla ja päästää miehen menemään laitteineen sen sijaan että suorittaisi hälytyksen tai jotain muuta järkevää. Tai sitten esmes viiden tuuman laivatykillä annetaan niskalaukaus ihmepanssarissaan kekkaloivalle möllille, mutta mörön kypärä jää täysin ehjäksi ja toimivaksi, ja että noin metrin päässä tykinputken suusta seisonut ihminen paitsi jää henkiin, mutta ei edes kuuroudu. Tai että radiosignaali kulkee 20 valovuoden matkan kuudessa vuodessa (tai no, Gliese 581g löydettiin vasta 2010, radiosignaali aurinkokuntaan lähetettiin jo 2007 581c:n löydyttyä, vaikka elokuvassa planeetan väitetään löytyneen 2005 ja signaalin lähteneen 2006). Tai. Tai. Tai.

Kokonaan oma lukunsa on hah-hah-hauska huumori, tai sellaiseksi ilmeiseksi tarkoitettu, mutta tällaisenaan totaalisen epäonnistunut. Varsinkin elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia on luokattoman huonoa puskafarssia, jonka aikana ei edes tapahdu yhtikäs mitään. Ja koko loppuelokuvakin on pitänyt tiputella täyteen samaa väkisinnaurattamisen yritystä.

Kaiken kruunaa kädetön näyttelijätyö. On kaksi vaihtoehtoa: joko pääosaan joutuneen Taylor Kitschin käskettiin pitää koko ajan sama hölmistynyt ilme naamallaan, tai sitten mies ei oikeasti osaisi näytellä tietään ulos edes paperipussista. Merkit viittaisivat jälkimmäiseen, koska aivan kuin lieventämään osaamattomuuden aikaansaamaa vaikutelmaa miehen tueksi on haalittu Rihanna, joka kovasti koettaa esittää katu-uskottavaa hieman samalla uskottavuudella kuin ala-asteen koulunäytelmässä – tekisi mieli sanoa, että älä vielä lopeta päivätyötäsi, äläkä ainakaan tule sähläämään Furious 6:ssa vaikka huhut niin väittävätkin – ja Brooklyn Decker, joka urheasti törröttää huuliaan aina kun on valkokankaalla, mutta pitää aivan liian paljon vaatteita päällään jotta toivottu efekti saavutettaisiin. Ns. ammattinäyttelijöistä Alexander Skarsgård ylinäyttelee mielipuolisesti riehuen ja silmät päästä pullottaen, kunnes hahmo kirjoitetaan ulos olankohautuksella noin elokuvan puolivälissä, ja Liam Neeson tähyilee nolostuneena teleprompteria.

Ollakseni rehellinen täytyy myöntää, että elokuvassa kyllä oli kaksi parin minuutin mittaista kohtausta, joista nautin: molemmat sattuvat vieläpä olemaan vaihtovirta-tasavirran säestämiä militäärihenkisiä montaaseja. Alkupuolella laivasto kyntää merta ja tetsaa Hard As A Rockin tahtiin, ja Hornetien kohotessa ilmaan tukialuksen kannelta tuli hetkellisesti melkein Top Gun -fiilikset, eli jotain on sentään tehty selkeästi oikein. Loppupuolella sitten lyödään USS Missourin hourupannut tulille Thunderstruckin säestyksellä, mikä myös saa olon tuntumaan sangen miehekkäältä ja muistuttaa, että on suoranainen rikos ihmiskuntaa vastaan, että Iowa-luokan taistelulaivat on ajeltu museoon pölyttymään (ei sentään romuraudaksi kuten useimmat muut taistelulaivat), ovat ne vaan sen verran räyhäköitä vehkeitä. Eri asia sitten on, kannattaako kaksi- ja puolituntista elokuvaa katsoa (tai vaivautua edes lataamaan, ostaminen, vuokraaminen tai teatterikatsominen ei todellakaan ole perusteltua) näiden takia.

Ohjaaja Peter Berg muuten pudottautui Dyynin kolmannen filmatisoinnin ruorista vain vääntääkseen tämän tortun, ajaen samalla koko projektin Development Hellin karille. Kiitos kiitos, ei mitään, palaillaan! Tosin rehellisyyden nimissä miehelle tuskin on annettu lainkaan liikkumavaraa lautapelin oikeudet omistavan ja projektin rahoittaneen Hasbron taholta, joten tämän tekeleen perusteella miestä lienee turhan aikaista tuomita, mutta koska homman olisi siis voinut hoitaa kuka tahansa diletantti, niin eikö olisi voitu napata ohjaaja joltain vähemmän tärkeältä projektilta?

---

Apropoo^2, kun kerran PG-13 -ikäraja kuitenkin sallisi sen yhden ruman sanan, niin minkäs takia molemmilla kerroilla ”motherfucker” sensuroidaan tykinlaukauksella, ihan kuin Die Hard 4:n lastenversiossa (=kaikki muut paitsi pelkästään jenkki-DVD:nä saatavilla oleva leikkaamaton versio, ja kyllä, se täkäläinen Yippe-Ki-Yay Editionkin on pelkkä teatteriversio plus levyllinen ekstroja)?