http://www.imdb.com/title/tt0848228/
Sarjisleffa, superpeukalo ylös toiseen ulottuvuuteen

Olen varmasti monta kertaa aiemminkin paasannut siitä, kuinka pidän eniten niistä supersankareista (ja leffoista) joissa päähenkilöllä ei ole varsinaisesti mitään yliluonnollisia kykyjä, tai jos onkin, niin sangen maltillisia, koska se pitää tarinan ihmisläheisempänä ja samaistuttavampana. Myös olen teilannut "origins moviet" siksi, että liian monta kertaa ne kuluttavat liikaa aikaa ekspositioon ja nimien pudotteluun kerronnan, toiminnan ja dialogin sijaan. No, nyt sitten oli tarjolla elokuva, jossa oli nippu niin luonnollisia kuin yliluonnollisiakin supersankareita, ja koska potentiaalinen yleisö ole välttämättä kuitenkaan nähnyt heerosten sooloelokuvia, niin katsojille pitää kuitenkin esitellä paitsi hahmot myös heidän tiiminsä. Samaten, tajutetessani että tiedossa on taas kerran muukalaismöllien invaasio maapallolle, pelkäsin Battleshipin, Bayformers 3:n ja Battle: L.A.:n jälkeen jo pahinta.

Esirippu.

Yllätys olikin suuri, kun tämähän toimikin kybällä. Esittelyä on vain sen verran kuin välttämättä tarvitsee, ja jos ei ole aiemmin kiinnostanut niin kyllä tällä pysyisi kärryillä, mutta ilman että se katkaisee toimintaa. Kuitenkin aiemmat elokuvat nähneelle on tarjolla monen monta pientä viittausta, ja hahmojen historiaan elokuvien ulkopuolellakin viitataan. Kostajien kokoontuminenkin soljuu harvinaisen luontevasti. Ja vaikken pitänytkään Thorista ja vihreän Hulkin omat sekoilut eivät ole jaksaneet koskaan kiinnostaa, niin osana tiimiä nämäkin hahmot toimivat saumattomasti; Thor riitojen ratkaisijana ja Hulk comic reliefinä. (Mieleen tulee väkisinkin Frendit ja sen flopannut spin-off-sarja Joey: yksinkertainen puhtaasti Maslow'n tarvehierarkian perusteella operoiva hahmo sopi mainiosti "järjen ääneksi" ratkaisemaan muiden, traumaattisten hahmojen itselleen luoma ongelmatilanne, mutta yksinään operoidessaan hahmo putosi ikään kuin tyhjän päälle.) Tosin ennalta-arvattavasti Robert Downey Jr. varastaa yksinään koko show'n aina kun Tony "Rautamies" Stark pääsee valkokankaalle.

Huumorikin on hauskaa, ilman että yrittäisi naurattaa väkisin, ja sitä on paljon ilman että se saisi leffan tuntumaan pelkältä komedialta. Downeyn sekoilun lisäksi lisähupia tarjoillaan sarjakuvia tunteville muokatuista repliikeistä: möykyn itsensä sijasta Kapu sanookin nyt "Hulk? Smash!", ja Hulk puolestaan pääsee toteamaan "Puny god!" höykyttäessään Lokia. Tosin suurin vitsi lienee se, että USA:n asevoimat irtisanoutuivat yhteistyöstä, koska elokuva heidän mielestään oli "epärealistinen" (toisin kuin 110% hyperrealistiset, jo avauskappaleessa mainitut tekeleet). Kyynikko epäilisi, että SHIELD-järjestön epäselvä suhde asevoimiin oli pelkkä tekosyy ja todellista närää aiheutti SHIELDiä ohjaavan "Neuvoston" (jonka elokuva minusta antaa ymmärtää olevan USA:n presidentin turvaneuvosto, eikä suinkaan YK:n, vaikka kommunikoivatkin ihastuttavasti mustilla monoliiteillä Neon Genesis Evangelionissa NERV-järjestöä ohjanneen Seelen tavoin) käsky tuhota invaasion kohteeksi joutunut New York ydinaseilla, ja vain Nick Furyn ja Kostajien niskurointi pelastaa Ison Omenan. Onhan siinä juonessa pientä kliseilyä, mutta katsotaan tällä kertaa sormien läpi kun kokonaisuus on kuitenkin näin toimiva.

Hauskana viittauksena yksi sivuhahmo pelaa tutkamonitorillaan muinaista Galaga-räiskintäpeliä, mikä muistuttaa kovasti lopputaistelun rakenteesta: viholliset tulevat "aaltoina" ja aina välillä seuraa "tasonloppuhirviö", jonka jälkeen vaikeustaso nousee. Lopputaistelu näyttää kuitenkin närhen näreet Transuformuloille, sillä se ei pituudestaan huolimatta tunnu venytetyltä, juoni etenee selvästi sen aikana, ja kaikille hahmoille keksitään mielekästä tekemistä. Normirutkutuksena 3D on taas aika tarpeetonta, efektiä ei vaan uskalleta käyttää tarpeeksi ronskisti ja tarpeeksi usein että "voimakkaisiin kuulustelumenetelmiin" verrattava lasihässäkkä olisi perusteltua. Niin se vain Stanley Kubrick oli kaukonäköinen: nyt me kaikki käymme Ludovico-terapiassa, vieläpä vapaaehtoisesti. Tosin valitettavasti käsittely ei ole vieläkään tehonnut ja vieroittanut ihmisiä 3D:stä, tai sellaisista efektikuvista joissa ei ole lainkaan sisältöä.

Tässä kohdin piti olla alun perin kappale, jossa koettaisin äärimmäisen huonosti peitellä punatukkafetissiäni selitellen siitä, miksi Scarlett Johansson näyttää paremmalta hiukset värjättynä kireässä nahka-asussa kuin suihkunraikkaana mutta hiukset epäsopivasti nutturalla (koska meillä kerrankin on vertailukohta, 9/14/11 NEVA 4GET), näyttäähän Gwyneth Paltrow'kin paremmalta punatukkaisena. Itse elokuvan näkeminen kuitenkin pilasi suunnitelmat täysin, sillä Cobie Smuldersin esittämä brunettiagentti Maria Hill varasti kaiken huomioni, daami oli sen verran taktinen hahmo, joka piti langat tiukasti omissa käsissään ja oli Ausrüstungissaan sen verran väkevä ja hottis, jotta voi jo huoletta puhua Gleichschaltungista, nyt kun tätä ei siis voida tulkita tarkoitushak... ai kuitenkin voidaan.

Nykyisinä aikoina, kun mikään leffa ei ole pelkkä leffa, vaan myös pitkähkö markkinointivideo valtavalle määrälle oheiskrääsää, ulottuvat studion määräykset luonnollisesti pieniinkin detaljeihin. Muuten nimittäin ei voi selittää sitä, että järjestään promomateriaalissa ja osin tekstityksessäkin on käytetty hahmoista joilla olisi perinteisesti suomenkielinenkin nimi niiden englanninkielisiä nimiä, koska nehän siitä lelupaketin kyljestä löytyvät. Varsinkin Captain America sattuu (auh!) silmään, ja jos olisin lukenut sarjakuvia enemmän, ihmettelisin raivoaisin vaahto suusta valuen mikseivät Rautamies, Musta leski tai Haukansilmä kelpaa nekään. Toisaalta tämä ei ole mitään uutta, jo vierailu nahkahousumaassa 2005 totutti käytäntöön: Episodi III:ssa oli dubbauksen jälkeenkin epäilyttävän paljon englanninkielisiä nimiä jotka olisi voitu kääntää (esim. kreivi Dooku oli edelleen Count, ei Graf).

Vaikkei tietäisi supersankareista mitään, mutta jos tänä kesänä haluaa nähdä yhden popcornleffan, jossa julkisia paikkoja vedetään remonttiin, niin eiköhän se ollut tässä. Huumoria, toimintaa ja hyvää mieltä, ja harvoin on kaksi- ja puolituntinen elokuva tuntunut näin lyhyeltä.

---

Luonnollisesti elokuvan yksityiskohdista moni vuoti etukäteen nettiin. Invaasion suorittajina toimivat Ultimates-versio skrulleista eli chitaurit oli tiedossa pitkään, kuten myös että Thanos (se lopputekstien keskellä nähtävä iso paha) oli oikeasti kaiken takana. Luonnollisesti suuren itkun ja parun säestyksellä moni nettikeskustelija kieltäytyi uskomasta, ja ensi-illan jälkeen parku oli vielä suurempi kun tämä olikin totta, vaikka ohjaaja olikin sanonunt ettei ne pahikset ole skrulleja (no eivät olekaan, teknisesti ottaen, koska skrullit olivat alunperin Ihmenelosten pahiksia ja 20th Century Fox on onnistunut säilyttämään kyseiseen sarjaan ostamansa oikeudet).

http://www.imdb.com/title/tt1440129/
Muukalaisinvaasio, peukalo upotetaan Challengerin syvänteeseen

Kun viime vuonna kärsin liikepahoinvoinnista ID4sploitaatio Battle: L.A.:ta katsoessani, niin luulin, ettei tästä voisi öhkömönkiäisten entree Maapallukalle enää huonommaksi mennä kuin korkeintaan Asylum-tuotannoissa (vaikka Bayformers 3 yrittikin parhaansa). Mutta pelko pois, pelielokuvien irvokas alalaji, lautapelielokuvat, yhdistettynä Maailmojen sota -genreen riittää kuin riittääkin uuteen kyseenalaiseen highscoreen (lowscoreen?).

Joku voisi kyseenalaistaa sen, että laivanupotuksesta ylipäätänsä lähdettiin tekemään elokuvaa, puhumattakaan siitä, että siihen piti väkisin änkeä muukalaisinvaasio. (Joku kyseenalaistaisi senkin, miten ammoin oli mahdollista omia tekijänoikeudet peliin, joka ei edes ollut firman oma keksintö, ja sen jälkeen rekisteröidä yleisnimi sen tavaramerkiksi. Only in America...) Mutta niin. Laivanupotuksesta kun seuraa joukko väkisin väännettyjä kohtauksia, kuten ampuminen sokkona ristikkoon tyyliin A6, C7, jne. tai se, että muukalaisten ammukset näyttävät epäilyttävästi lautapelin osumanappuloilta.

Koska kyseessä on tuote, ei elokuva, on taiteellinen kunnianhimoisuus viety ojan reunalle ja lopetettu niskalaukauksella. Jokseenkin kaikki mahdolliset Hollywoodin katastrofi- ja sotaelokuvan kliseet on käytetty 110%, ja tapahtumat etenevät ennalta-arvattavaa rataa. Tosin minkäänlaista draaman kaarta ei vahingossakaan pääse syntymään, sillä elokuvan rytmitys on täysin pielessä. Lisäksi se on täynnä on jopa muukalaisinvaasioelokuvan kriteereillä täysin järjenvastaisia tapahtumia. Paras esimerkki lienee se, että pakollinen nörttitiedemies palaa muukalaisten valtaamalle radioteleskoopille hakemaan MacGuffinia, ja mölleistä yksi havaitsee tämän ja koettaa napata MacGuffinin pois, mutta kun ihmeelliset aurinkolasit eivät noteeraakaan nöröä uhkaksi vaikka tämä pitää kynsin hampain kiinni MacGuffinistaan, mölli antaa asian olla ja päästää miehen menemään laitteineen sen sijaan että suorittaisi hälytyksen tai jotain muuta järkevää. Tai sitten esmes viiden tuuman laivatykillä annetaan niskalaukaus ihmepanssarissaan kekkaloivalle möllille, mutta mörön kypärä jää täysin ehjäksi ja toimivaksi, ja että noin metrin päässä tykinputken suusta seisonut ihminen paitsi jää henkiin, mutta ei edes kuuroudu. Tai että radiosignaali kulkee 20 valovuoden matkan kuudessa vuodessa (tai no, Gliese 581g löydettiin vasta 2010, radiosignaali aurinkokuntaan lähetettiin jo 2007 581c:n löydyttyä, vaikka elokuvassa planeetan väitetään löytyneen 2005 ja signaalin lähteneen 2006). Tai. Tai. Tai.

Kokonaan oma lukunsa on hah-hah-hauska huumori, tai sellaiseksi ilmeiseksi tarkoitettu, mutta tällaisenaan totaalisen epäonnistunut. Varsinkin elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia on luokattoman huonoa puskafarssia, jonka aikana ei edes tapahdu yhtikäs mitään. Ja koko loppuelokuvakin on pitänyt tiputella täyteen samaa väkisinnaurattamisen yritystä.

Kaiken kruunaa kädetön näyttelijätyö. On kaksi vaihtoehtoa: joko pääosaan joutuneen Taylor Kitschin käskettiin pitää koko ajan sama hölmistynyt ilme naamallaan, tai sitten mies ei oikeasti osaisi näytellä tietään ulos edes paperipussista. Merkit viittaisivat jälkimmäiseen, koska aivan kuin lieventämään osaamattomuuden aikaansaamaa vaikutelmaa miehen tueksi on haalittu Rihanna, joka kovasti koettaa esittää katu-uskottavaa hieman samalla uskottavuudella kuin ala-asteen koulunäytelmässä – tekisi mieli sanoa, että älä vielä lopeta päivätyötäsi, äläkä ainakaan tule sähläämään Furious 6:ssa vaikka huhut niin väittävätkin – ja Brooklyn Decker, joka urheasti törröttää huuliaan aina kun on valkokankaalla, mutta pitää aivan liian paljon vaatteita päällään jotta toivottu efekti saavutettaisiin. Ns. ammattinäyttelijöistä Alexander Skarsgård ylinäyttelee mielipuolisesti riehuen ja silmät päästä pullottaen, kunnes hahmo kirjoitetaan ulos olankohautuksella noin elokuvan puolivälissä, ja Liam Neeson tähyilee nolostuneena teleprompteria.

Ollakseni rehellinen täytyy myöntää, että elokuvassa kyllä oli kaksi parin minuutin mittaista kohtausta, joista nautin: molemmat sattuvat vieläpä olemaan vaihtovirta-tasavirran säestämiä militäärihenkisiä montaaseja. Alkupuolella laivasto kyntää merta ja tetsaa Hard As A Rockin tahtiin, ja Hornetien kohotessa ilmaan tukialuksen kannelta tuli hetkellisesti melkein Top Gun -fiilikset, eli jotain on sentään tehty selkeästi oikein. Loppupuolella sitten lyödään USS Missourin hourupannut tulille Thunderstruckin säestyksellä, mikä myös saa olon tuntumaan sangen miehekkäältä ja muistuttaa, että on suoranainen rikos ihmiskuntaa vastaan, että Iowa-luokan taistelulaivat on ajeltu museoon pölyttymään (ei sentään romuraudaksi kuten useimmat muut taistelulaivat), ovat ne vaan sen verran räyhäköitä vehkeitä. Eri asia sitten on, kannattaako kaksi- ja puolituntista elokuvaa katsoa (tai vaivautua edes lataamaan, ostaminen, vuokraaminen tai teatterikatsominen ei todellakaan ole perusteltua) näiden takia.

Ohjaaja Peter Berg muuten pudottautui Dyynin kolmannen filmatisoinnin ruorista vain vääntääkseen tämän tortun, ajaen samalla koko projektin Development Hellin karille. Kiitos kiitos, ei mitään, palaillaan! Tosin rehellisyyden nimissä miehelle tuskin on annettu lainkaan liikkumavaraa lautapelin oikeudet omistavan ja projektin rahoittaneen Hasbron taholta, joten tämän tekeleen perusteella miestä lienee turhan aikaista tuomita, mutta koska homman olisi siis voinut hoitaa kuka tahansa diletantti, niin eikö olisi voitu napata ohjaaja joltain vähemmän tärkeältä projektilta?

---

Apropoo^2, kun kerran PG-13 -ikäraja kuitenkin sallisi sen yhden ruman sanan, niin minkäs takia molemmilla kerroilla ”motherfucker” sensuroidaan tykinlaukauksella, ihan kuin Die Hard 4:n lastenversiossa (=kaikki muut paitsi pelkästään jenkki-DVD:nä saatavilla oleva leikkaamaton versio, ja kyllä, se täkäläinen Yippe-Ki-Yay Editionkin on pelkkä teatteriversio plus levyllinen ekstroja)?

http://www.imdb.com/title/tt1506999/
Toiminta, peukalo ylös

Yhdistetään enimmäkseen outoja taide-elokuvia tekevä ohjaaja, perinteinen toimintaelokuva, ja nimekäs mutta harvinaisen epätodennäköinen casting, ja mitä saadaan? Harvinaisen toimiva paketti. Elokuvan alkupuolella olin vähän jotta WTF, ei tämmöistä artsyilyä niin kuin juonta taikka takautumia tarvita, ei Amerikan Sheriffi ja Muscles from Brusselskaan huippuvuosinaan tarvinneet, mutta loppujen lopuksi tyksinkin. Juoni oli kuitenkin ihan näppärä, ja onnistui jopa yllättämään, mistä iso kiitos kuuluu Michael Douglasin jälleen kerran herkulliselle roolityölle. Sitäpaitsi, leffa joka loppuu kasarihenkiseen punchlineen ei voi olla huono, muutenkin tuntuu siltä että onelinereineen kaikkineen Soderbergh salaa fanittaa wanhan liiton toimintaa. Dialogi on nasevaa ja musta huumori naurattaa.

Toiminnallisesti ote on wanhaa koulua jonnin verran realistisempi, ehkä – sankariin jopa sattuu – takaa-ajossakin on jotain tolkkua, ja taistelukoreografiat ovat keskivertoa metrin realistisempia. Tosin edelleen ihmiskeho kestää satakertaisen määrän rankaisua ja edelleen kaikki lasi on sokerilasia, joka murtuu vihaisesta katseesta ja josta voi mennä läpi ilman seurauksia (kokeilkaapa seuraavan kerran lyödä kättä läpi lasihyllystä tai -pyödästä ja kertokaa mitä tapahtuu, level 2 on sitten ottaa vauhtia ja hypätä päin lasiovea).

Carano näyttää hyvälle ja osaa myös näytellä rooliin riittävästi, mutta ennen kaikkea daamin kamppailu-urheilijan fysiikka tekee hänestä kilometrin verran Angelinaa ja Millaa uskottavamman toimintasankarin. Toivottavasti rooleja tippuu jatkossakin. Feministisestä näkökulmasta tarkasteltuna Carano on myös (filmitähtiin verrattuna, ennen kuin joku taas avautuu) “tavallisemman” näköinen, mitä elokuva vieläpä korostaa pitämällä hänet ilman ylimääräisiä maskeerauksia suurimman osan ajasta. Puvustuskin on realistisen oloista eikä silkkaa itsetarkoituksellista ihonmyötäistä nahkaa/trikoota/tms.

Jos muuten ihmettelette, kuka elokuvan Suomen-ensi-illassa nauroi kohdassa, jossa Paul kuolee taatusti onnellisena, niin arvaattekin jo.

---

Kääntäjälle terveisiä, armeija != merijalkaväki.

http://www.imdb.com/title/tt1034314/
Satiiri... no minkä tahansa ulokkeen nostaminen tulkittaisiin tässä yhteydessä kuitenkin tarkoitushakuisesti väärin, joten antaa olla

Jos olisin ammattimainen elokuvakriitikko, tässä vaiheessa joutuisin suorittamaan pitkällisen itseruoskinnan siitä, kuinka olen elokuvan lopputeksteihin nimeni saaneena jäävi arvostelemaan elokuvaa. Koska en ole, riittää, että totean olevani jäävitön koska vaikutusmahdollisuudet kokonaisuuteen olivat kuitenkin lievästi ilmaistuna vähäiset.

Ensinnäkin, on selvää, ettei Iron Sky voinut missään nimessä täyttää sille koko sen seitsenvuotisen tekoprosesssin aikana fanien toimesta ladattuja messiaanisia odotuksia. Mutta sen jälkeen kun odotukset diskonttaa realistisemmalle tasolle, käteen jää silti selkeästi tähänastisista vuoden paras elokuva ja todennäköisesti myös koko vuoden hauskin komedia. Aihepiiriinkään ei ole pitkään aikaan – jos koskaan – tartuttu näin voimaannuttavasti, ja jatkuva Wagnerin siteeraaminen jumalaisella soundtrackilla toimi 110%. Houruisa speeriläinen design yhdistettynä dieselpunk-henkiseen retroteknologiaan toimii kybällä, kaikkialla jo kehutut tehosteet ovat todellakin hienoja ja avaruuszeppeliineillä ei voi hävitä. Juoni on omaperäinen, yllättävästi vitsitkin ovat oikeasti hauskoja ja lainat muista elokuvista toimivat.

Eniten kuitenkin viehättivät pienet, rakkaudella tehdyt yksityiskohdat: kun afroastronautti Washington toteaa osaavansa lentää natsiufoa koska on pelannut Wing Commandereita, niin tätä seuraava Haunebu-Gerätin käynnistysääni on kuin suoraan oman aluksen käynnistysääni Wing Commander 3:sta, ja musiikkikin lainaa hetken ajan pelien teemaa. Yksityiskohdissa riittänee bongattavaa pitkään vielä kotikatsomossakin.

Hämmentävintä on ollut seurata monien kriitikoiden itkua ja parkua siitä, että alun perinkin satiiriksi tarkoitettu elokuva ihan tietoisesti parodioi muiden elokuvien kohtauksia. Leimakirveistä on heiluteltu ainakin ”omaperäisyyden puutetta” ja ”itsetarkoituksellisuutta”. Dafuq? Vähän sama kun menisi katsomaan jotain 80-luvun ZAZ-komediaa ja sen jälkeen keuhkoaisi siitä, että elokuva ei ollut 110% originaali. Muutenkin Iron Sky – jolle Silloin Joskus olisi voitu aivan ansaitusti antaa käännösnimi Heil me lennetään – vertautuu juurikin kyseisiin parodioihin, eikä häpeä vertailussa lainkaan. Tosin, jos on jo lähtökohtaisesti sitä mieltä, että vaikkapa Hitlerin raivokohtauksen uudelleentekstittäminen Perikato-elokuvasta (joka ei ole edes mustavalkoinen ja on tehtykin 60-luvun jälkeen) vain osoittaa mielikuvituksen puutetta, niin saman kohtauksen uudelleentulkintakaan tuskin aiheuttaa samanlaisia hysteerisiä nauruntyrskähdyksiä kuin oletetulle medialukutaitoiselle kohdeyleisölle.

Pikkaisen tosin häiritsi itsesensuuri, sen verran kilttejä tosiaan ollaan ja esimerkiksi holokaustilla ei saa näköjään vieläkään laskea leikkiä (yhtä tokaisua lukuunottamatta). Oltiin kuitenkin vähän liian Simpsoneita kun olisi pitänyt olla enemmän South Parkia. Ai niin, ja kuunatsien kansallislaulukin on uudelleensanoitettu Wacht am Rhein, eikä suinkaan liittotasavallassa lailla kielletty Horst Wessel Lied.

Myöskin leffa tuntui turhan lyhyeltä – etenkin siirtymä lopputaisteluun tuntui nimittäin todella äkkinäiseltä, ja useampikin juonen yksityiskohta olisi selkeästi vaatinut pidempää kehittelyä. Niin, ja koko natsisploitaatioperinne sivuutettiin nyt aika lailla totaalisesti vailla edes sen kummoisempia viittauksia. Ja näkymiä useamman avaruusaluksen sisältäkin tai ededs vähän nykyistä runsaampaa viestiliikennettä (joka sekin lisättiin viime hetkellä picture lockin jälkeen crowdsourcattuna) olisi kaivannut. Ihan kuin olisi kuitenkin budjetti loppunut kesken, ja kotikatsomoihin sitten tehdään teatterikierroksen tuotoilla tunnin pidempi Führer’s Sonderedition? Ironinen loppu oli toisaalta vähän ennalta-arvattava, mutta toisaalta yllätyksellinen (kuitenkin bonusta jatko-osan petaamisesta: kuka on mennyt Marsiin?) ja taatusti epäkorrekti, mistä pitää jaella bonuksia.

Noin kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta olisi kiinnostavaa päästä tutustumaan luonnosvaiheen käsikirjoituksiin, sekä Wreck-porukan alkuperäiseen, että Johanna Sinisalon retusoimaan versioon, ennen kuin teksti jalostui nykyiseksi shooting scriptiksi. Alunperinhän esmes USA:n presidenttihän (ja mitä ihmettä, eihän 2018 edes ole siellä vaalivuosi vaan 2016 tai 2020) oli Jenna Bush (jonka isänsä kaltaiset alkoholinkäyttötottumukset olivat tuolloin pinnalla) nykyisen Palinin-jota-ei-saa-sanoa-Paliniksi sijaan, ja muutenkin epäilyttää että täydelliset taiteelliset vapaudet saanut versio olisi varmasti ollut kilometrin verran kreisimpi ja epäkorrektimpi. Tai näin siis ainakin luulen, kunnes minun todistetaan olevan väärässä.

Ei kuitenkaan pitäisi rutkuttaa liikaa, ettei joku käsitä väärin ja luule, ettei Rautataivasta kannattaisi katsoa. Kas kun jos mikään elokuvan teemoista – komedia, scifi, dieselpunk, natsieksploitaatio, salaliittoteoriat, avaruustaistelut – on lähellä sydäntä, saatikka sitten useampi näistä, on elokuva suorastaan pakkokatsottavaa ja kansalaisvelvollisuus, jotta elokuvien rahoituksesta vastaavat Zürichin maahisetkin ymmärtäisivät kansan kaipaavan enemmän tällaista ja vähemmän kaavastandardia laskutikulla alhaisen yhteisimmän nimittäjän mukaan maksimoitua geneeristä tahnaa.

---

Lakisääteinen apropoo, Tuotantoyhtiö Energian porukat ovat toistuvasti horisseet seuraavana toiveprojektinaan ison profiilin scifi-sarjasta. Maksuton vinkki, David Weberin Honor Harrington -kirjat on kuin luotu tv-sarjan pohjamateriaaliksi, niissä on avaruustaisteluita, ja niiden lievän ironinen ote tuntuisi rimmaavan porukan hengentuotteiden kanssa, ja niihin perustuva leffaprojektikin taisi lopullisesti kaatua ohjaaja John McTiernanin saatua syytteet osana Hollywoodissa tapahtunutta laajempaa salakuuntelujupakkaa. Ellei ole jo neuvotteluiden kohteena, niin miksei ole?

http://www.imdb.com/title/tt1475582/
Dekkari, suurennuslasi ylös

Maailma on yhteensattumia täynnä. Juuri kun tätä versiota maailman kuuluisimmasta etsivästä oli suositeltu minulle, niin tuttavablogi Filmitähti - johon kannattaa ehdottomasti tutustua, jos haluaa "hieman" toisenlaista ja ennen kaikkea paljon ammattimaisempaa ja painokelpoisempaa näkökulmaa elokuviin - palkitsi minut ahkerasta kommentoinnistani sarjan ykköskauden DVD:llä. Kiitoksena lahjuksesta lupasin arvostella sarjan pikimmiten sen katsottuani.

En ole koskaan ollut varsinainen Sherlock-fani. Toki hahmoon tuli tutustutta kirjallisesti joskus lukiovuosina - siinä iässä kun muutenkin tuli luettua valtavasti kaikkea - mutta mitään suurempaa kärpästä se ei sisällä herättänyt. Jotenkin hahmolle "uskolliset" vakavat filmatisoinnit, vaikkakin kuinka laadukkaat ja kehutut tahansa, eivät iskeneet. Sen sijaan Guy Ritchien kaksi tulkintaa, joissa komedian ja toiminnan osuutta oli huomattavasti lisätty, kolahtivat kuin miljoona kaasulamppua. Niinpä odotukset tämän suhteen olivat varovaisen toiveikkaat.

Eivätkä turhaan. Vaikka rohkeasti nykyaikaan sijoitettu uusio-Sherlock (tosin olihan se 40-lukuversiokin oman aikansa nykyaikaan sijoitettu) on selvästi Ritchie-versiota vakavampi, tarjolla on riittävästi kuivakkaa mutta ah niin ihanaa brittihuumoria, jotta hymynkare on huulilla koko ajan. Se vakavampi aines tulee tarinoista, joissa on wanha teksti toiminut korkeintaan lähtökohtana, mutta jotka eivät kalpene parhaidenkaan sarjamurhaajatrillereidenkään rinnalla. Etenkin kolmosjakso The Great Game kirii ohi jo Se7enistäkin.

Sarja ei kuitenkaan olisi mitään ilman Sherlockia hypnoottisesti esittävää Benedict Cumberpatchia. Tästä miehestä kuullaan vielä. Hänen Holmesinsa on samaan aikaan sekä maaninen että haavoittuva, mutta ennen kaikkea uskottava sortumatta missään vaiheessa karikatyyriksi. Martin Freeemanin Watson taas on piristävän erilainen tulkinta aiempiin verrattuna: siinä missä Watson on usein kuvattu kaksikon käytännön mieheksi, niin tämä tohtori on ujo ja neuroottinen, eikä yksin löytäisi edes asuntoa itselleen, mutta tosipaikan tullen epävarmuus on kuitenkin tipotiessään. Sodassa saatu vammakin on korvien välissä - olkapäähän haavoittuminen on johtanut ontumiseen (mikä sinällään on hauska selitys sille, miksi vamma kirjoissa vaihtaa paikkaa). Tosin Watsonin hahmo muistuttaa, miten historia toistaa itseään: 130 vuotta myöhemminkin britit sotivat edelleen Afganistanissa, ja kyynikko toteaisi, että kyseessä on itse asiassa yksi ja sama sota, joka sai alkunsa jo silloin joskus kun Englanti ja Venäjä jakoivat Keski-Aasiaa ja vetelivät rajalinjoja "suuren pelin" hengessä.

Kaiken muun hyvän lisäksi sarja on täynnä rakkaudella työstettyjä pieniä, usein huomaamattomiakin detaljeja niin kirjat ulkoa osaaville kuin täysille maallikoillekin ja niitä bongailee vielä useamman katselukerran jälkeenkin. Jälleen kerran, suurimmat itkupotkuraivarit faneiksi itseään tituleeraavien keskuudessa näyttävät netin perusteella syntyvän jutuista, jotka löytyvät jo sieltä alkutekstistä, ja sopivasti siinä sivussa unohtuu että sir Arthur itse suorastaan kannusti adaptaatioiden tekijöitä ottamaan omia vapauksia. Myös tapa kuvata Sherlockin päättelyä saa hyväksyntäni, kuten myös nerokas tapa tuoda tekstiviestit ja sähköpostit mukaan kerrontaan "puhekuplina" ilman että hahmot lukevat niitä ääneen tai pitkäksi aikaa pysähdyttäisiiin zoomaukseen kuvaruudusta. Tätä tehokeinoa voisi käyttää kernaasti muissakin sarjoissa ja elokuvissa.

Niin se vain on, että Sherlock on tällä hetkellä paras TV-sarja, jonka tuotanto jatkuu edelleen. Tosin kolmen tuplapituisen jakson mittaiset kaudet ovat lyhyempiä kuin laki sallii, mutta tässä tapauksesssa laatu korvaa määrän: jo yhdessä jaksossa on enemmän naatiskeltavaa kuin kaudessa kaikkia kolmea CSI:tä yhteensä.

http://www.imdb.com/title/tt1229238/
Toiminta/jännitys, peukalo ylös pilvenpiirtäjän seinälle asti

Joskus ikuinen pessimismi kannattaa, nimittäin sen ansiosta saattaa yllättyä positiivisesti. Ennakko-odotukset tämän suhteen eivät nimittäin olleet mitenkään korkealla: Pixar-mies Brad Bird ensi kertaa eläviä ihmisiä ohjaamassa, ja tavallisesti franchisen edettyä neljänteen osaansa laatu ei ole enää se asia josta tuotantoporras kantaa huolta, kuten kaikki Pimeän uhkan tai uusio-Indyn nähneet jo tietävätkin. Siinä vaiheessa kun Samuli Edelmannin kerrottiin päätyneen pääkonnan oikeaa kättä esittämään, alkoi kinon katu-uskottavuus olla minun silmissäni jo lähellä absoluuttista nollapistettä.

Mutta hämmästys olikin suuri: uusin Vaarallinen tehtävä nappasi mukaansa jo avauskohtauksesta lähtien. Kyseessä on kevyesti sarjan paras osa ja toimiva agenttijännäri millä tahansa mittapuulla. Huumori, jännitys, toiminta ja melutraama kulkevat käsi kädessä eikä seinillä pomppivaa Tomppaa uskoisi viisikymppiseksi. Yllättävästi juonessakaan ei maistu kierrätyksen maku, ja Samuli Edelmannillakin on ihan oikeita vuorosanoja (jotka lienee tilattu mahdollisimman paksulla tankeroaksentilla, jotta kävisi selväksi, että pahuus tulee Euroopasta). Mikä kuitenkin on elokuvan kohokohta, on päätähuimaava kiipeily Burj Khalifan seinillä. Kohtaus yksinään on pääsylipun arvoinen, sillä kotiteatterissa se tulee latistumaan väistämättä. Sen sijaan pimeässä teatterisalisssa valkokankaan täyttäessä koko näkökentään tuntee aitoa korkeuskammoa ja vaistomaisesti puristaa käsinojia. Tällaisia elokuvia varten elokuvateatterit on tehty, ja tätä kokemusta ei niin vain piratisoidakaan.

Kekseliäsyydestä lisäpisteitä käsikirjoittajille, takaa-ajokohtaukseenkin saa uutta potkua laittamalla se tapahtumaan sakeassa hiekkamyrskyssä. Myös hyvin framilla olevan BMW:n luovat käyttötavat (kuten katolta ajaminen törmäysturvallisuuteen luottaen) saavat hyväksyntäni. Vaaralliseen tehtävään olennaisesti kuuluvia scifihtäviä vimpaimiakin on jaksettu taas keksiä. Pahikseksi castattu Léa Seydoux tuntuu huomattavasti hyvis-Paula Pattonia hotimmallta, lieneekö tuo tarkoituksellinen kontrasti?

Ja rasti seinään, nimittäin kerrankin otin tauon luddiitismistani ja mietin, että nyt olisi voinut 3D:stä olla kerrankin hyötyä, nimittäin tarpeeksi ronskisti käytettynä (mieluiten aidosti kuvattaessa eikä konvertoitaessa) se olisi taatusti vienyt korkeuskammon aivan uusiin korkeuksiin (pun intended).

Katsomoon siitä, kun kerran teatterissa ehtii vielä näkemään!

http://www.imdb.com/title/tt0416496/
Komedia, peukalo kyllä menee alas

Minä niin kovasti halusin pitää tästä. Okei, naurahdin silloin tällöin sitä katsoessani, ja viihdyinkin, eli jollain tasolla elokuva toimii. Mutta jokin kolkutti silti takaraivossani. Miksi ihmeessä? Tämähän on hattarankevyttä höttöä, jonka ainoana tarkoituksena tuntuu olevan esitellä Penélope Cruzin ja Salma Hayekin suloja (lapsille salliltun ikärajan puitteissa tosin, ennen kuin joku lukijoista elättelee liikoja toiveita), eikö se muka riitä?

No kolkutus kuului vaikkapa siksi, että hattarankevyt girl power -komediakin hyötyisi kummasti, jos siinä olisi vitsejä, toimintaa, tai edes johonkin jotenkin etenevä jostain kertova juoni. Saatan olla maailman ainoita ihmisiä, jotka pitävät esmes Charlien enkelit kakkosesta tai Dead or Alivesta, mutta näissä suosikeissani on huomioitu, että pelkkä silmänruoka ei loppupeleissä kuitenkaan yksin riitä mielenkiinnon ylläpitämiseen sen reilun puolentoista tunnin ajaksi. Nykyisellään Bandidas tuntuu lähinnä pitkitetyltä sketsiltä tai täyspitkäksi kuvaksi venytetyltä lyhytelokuvalta. Vaikka lännen maisemiin sopiikin tunnelmointi tiivistä toimintaa enemmän, niin komediaksi ne vitsit ovat turhan harvassa. Ja lisäksi välillä sorrutaan tarpeettomaan ylisentimentalisointiin ja asioiden vakavasti ottamiseen, joka särähtää vähän samalla lailla kuin jos Teletappimaassa alkaisi yhtäkkiä soimaan Rammstein.

Sikäli, "natsi-Siwan" viisi DVD:tä kympillä -laarista poimittuna rahalleen sai kyllä vastinetta, eli en minä tätä nyt täysin lyttää. Harmittaa vain hukatun potentiaalin määrä.

http://www.imdb.com/title/tt0318649/
Seikkailu, peukalo ylös

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kuin luin elokuvauutisista, jotta Hollywoodin tuottajat, nuo kuvainraastajat, putkisierainlepakot, bassi-basuukit, räähkät, aikovat tehdä uusintaversion iki-ihanasta Vihreän timantin metsästyksestä. Eikö niillä nyt perhana ole originaalikäsiksiä tai adaptaatioita munaskuita myöten, pakkoko se on mennä sörkkimään sitä mitä ei ole särki?

No, onhan niillä niitä, mutta eivät tiedä mitä niillä tekisivät. Menestyselokuvan respeti on nähtävästi seuraavanlainen: ostetaan bestsellerin oikeudet, ylimitoitetaan budjetti, sössitään markkinointikampanja, ja kirjailija itse päättää nohevasti vielä auttaa torpedoinnissa haukkumalla kirjan tekstiin tehdyt muutoksest (toki syöden myöhemmin sanansa), ja lisäksi riitelemällä lakituvassa viitisen vuotta (tuloksetta) siitä, olisiko häneltä pitänyt kysyä saiko Pyhää Sanaa nyt sitten muuttaa. Niinpä Saharan saapuessa kankaille vahinko oli jo tapahtunut: leffa ei myynyt, ja tuottajat tekivät tästä mitä ilmeisimmin sen johtopäätöksen, että parempi vain filmata jatko-osia ja remakeja sen sijaan että otettaisiin riskejä.

Mikä on sääli, koska leffa on oikein nautittavaa viihdettä ja kelpo jatkaja 1980-luvulla kuolleelle seikkailuelokuvien genrelle. Kirjaa lukemattomana ei tarvitse häiriintyä tarinan muuttelustakaan, tosin näin 2000-luvun katsojana vähän pistää silmään, että Penélope Cruzin roolihahmolle ei ole oikein keksitty mitään järkevää tekemistä. Matthew McConaghey itse sankarina ja Steve Zahn tämän vitsikkäänä apurina ovat mainio parivaljakko, ja miekkosten toilailuja näissä rooleissa olisi kyllä mieluusti katsonut useammankin elokuvan ajan. Vitsit jopa naurattavat, toimintaa piisaa, ja juoni kulkee eteenpäin pahemmin takeltelematta. Jonnin verran tuo jopa sivuaa kehitysmaiden ongelmiakin olematta kuitenkaan soo-soo sormella osoitteleva, pääasia on letkeä aarteenetsintämeininki.

Toisaalta, sukupolvien kuiluhan tässäkin tulee vastaan: jos ei ole koskaan altistunut seikkailuelokuville (Indiana Joneseja lukuunottamatta), niin tämmöiselle helmellekin vain röhkii.

http://www.imdb.com/title/tt0142688/
Mindfuck, peukalo ylös

Olin monta kertaa lokeroinut tämän kuvan tyystin "EVVVK"-osastolle. Johnny Depp (ei suinkaan suosikkinäyttelijöitäni) pääosassa ja Roman Polanskin ohjaus, tämä on jotain niin artsya ettei jaksa. Kunnes sitten minulle suositeltiin itse asiassa kirjaa - Arturo Pérez-Reverten El Club Dumas, suomeksi Yhdeksäs portti eli Richelieun varjo - johon tämä löyhästi pohjautuu, niin päätin aloittaa siitä mistä aita on matalin, eli elokuvasta.

Jumantsukkeli, tämähän oli hyvä! Salaliittoja, mysteerejä, okkultismia ja kiellettyjä kirjoja veivataan taidokkaammin ja tenhoavammin kuin Dan Brownin koko tuotannossa yhteensä (niiden Kukkakaalipää-filmatisoinneista puhumattakaan). Kirjan ystävät varmasti vetävät herneet nenäänsä mutkien oikomisesta, mutta elokuva toimii kyllä näin paremmin (juonitiivistelmän perusteella). Rainassa on koko ajan outo, unenomainen tunnelma, ja tällä kertaa lopputwistikin sopii koko tarinaan. Näyttelijätyökin on paikallaan, Johnny Depp on kirjakauppias Corsona harvinaisen epädeppmäisessä roolissa, ja Emmanuelle Seignerin arvoituksellisesta kaunottaresta välittyy koko ajan tunnelma, että jokin ei täsmää. Musiikki ei muuten jää mieleen, paitsi johtoaihe kohoaa taustalta esiin juuri oikeissa kohdissa alleviivaamatta silti liikaa tapahtumia. Kuvaus on onnistunut täydellisesti luoden houruisan ja painostavan ilmapiirin. Ja tosiaan, se umpikiero juoni on sellainen, että sitä pureskelee hetken jos toisenkin.

Pakkokatsottavaa kaikille elokuvaharrastajille ja salaliittoteorioiden ystäville.

---

Nyt sitten simmut kiinni jos haluaa yllättyä.

Nimittäin, allekirjoittanut riensi ensimmäiseksi tulkitsemaan loppua niin, että Balkanin rituaali sielunvihollisen esiin manaamiseksi itse asiassa onnistuukin, mutta hän ei vain tunne Perkelettä sen nähdessään: juuri ratkaisevalla hetkellähän Corso kävelee hänen näköpiiriinsä, ja aiemmin on vihjattu, että Yhdeksäs portti olisi hänen kirjansa, ja kirjanhan oli tarinan mukaan kirjoittanut Torchia yhdessä Pirun kanssa . Eli Corso olisi siis V. Vihtahousun inkarnaatio, joka ei tiedä syntyperästään, ja Tyttö olisi jonkin sortin succubus jonka tehtävänä on opastaa häntä löytämään itsensä. No, kirja kuulemma antaa ymmärtää, että Tyttö on Lucifer, ja Corso tavallinen pulliainen joka pitää ohjata itse kokemaan illuminoituminen. Valontuojahan ei aiemminkaan itse suoraan kertonut mitään vaan antoi Aatamin ja Eevan itse syödä hyvän ja pahan tiedon puusta, joten Corson pitää itse kokea tämä matka - Yhdeksäs portti on vain sen päätepiste, tärkeintä on sen etsintä.  Tähän tulkintaanhan tosin elokuvakin antaa avaimet, yhdessä Saatanan piirtämistä kirjan kuvistahan Baabelin portto (Tyttö) ratsastaa Ilmestyskirjan pedolla (Corso). Vai voisiko se tarkoittaakin, että Corso onkin Peto, ja jälleen, ei tiedä siitä ennen valaistumistaan? Vieläkin yksi tulkintamahdollisuus on, nimittäin loppuratkaisuhan tapahtuu kataarien linnassa, ja kataarithan uskoivat mm. jälleensyntymään. Tässä teoriassa Corso olisikin Torchian reinkarnaatio, jolloin kyseessä todella olisi hänen kirjansa, ja taas kerran mies itse ei tietäisi mistä on kyse ennen kuin kulkee Yhdeksännen portin läpi.

http://www.imdb.com/title/tt0404390/
Jännitys, peukalo alas

Elokuvan mainonta ja useimmat arvostelutkin ovat täysin harhaanjohtavia. Tämä kun ei ole toimintaelokuvaa nähnytkään, vaan on jotsain trillerin ja draaman välimaastosta, höystettynä toki parilla tymäkällä otoksella väkivaltaa joka on saanut neurasteeniset tv-ohjelmasivujen kirjoittajat hapuilemaan pilleripurkkiaan.

Kun on selvinnyt ennakko-odotusten ja sisällön välisestä ristiriidasta, alkavat elokuvan varsinaiset ongelmat selvitä. Tekijät kai halusivat kertoa "modernisoidun" sadun, jossa lapsi metsän sijasta asfalttiviidakossa vaeltaessaan törmää peikkojen ja notien sijaan gangstereihin ja sarjamurhaajapedofiileihin. Ongelmana vain on näyttelyn ja tyylilajin heiluminen laidasta laitaan: useimmiten ei ole selvää, tavoitellaanko vakavan draaman vaiko mustan komedian tunnelmaa. Kuvilla ja aikatasoilla kikkaillaan, mutta juonilangat, joita on pahimmillaan kolme-neljä rinnakkain, tuntuvat karkaavan käsistä. Niin, ja kun elokuva tapahtuu käytännössä yhden yön aikana, niin liian ison osan ajasta kuva on niin pimeä ettei siitä saa selvää vaikka kuinka pumppaisi valoisuuden ja kontrastin tappiin. Paul Walker selviää pääosasta riittävässä määrin, mutta suoritus myös todistaa taas kerran miksi miehestä ei ollut loppupeleissä A-luokan toimintatähdeksi kokonaista elokuvaa kannattelemaan. Cameron Bright tarinaa kuljettavana pikkupoikana sen sijaan on vain ärsyttävä tavalla, johon harva lapsihahmo(kaan) yltää.

Kokonaan oma lukunsa on elokuvan lopetus, jossa ei ole yksi, vaan peräti kaksi twistiä, ja jotka pilaavat siihenastisen elokuvan muun tunnelman. Jos koko elokuvan tarkoituksena on ollut stereotypiisten hahmojen kautta penkoa amerikkalaisen unelman nurjaa puolta ja luoda nihilistisen masentava tunnelma, niin vähän tökkii vastaan, että päähenkilö ei olekaan satunnainen pikkunilkki vaan sankarillinen FBI:n soluttautuja. Toki jälkiviisaasti ajateltuna siihen vihjataan selvästi jo elokuvan alkumetreillä, mutta silti juonenkäänne tuntuu väkinäiseltä. Mikä ei ole mitään verrattuna siihen, että kun elokuva sen jälkeen näyttää sentään selvästi loppuvan asianmukaisen tylysti, on siihen mitä ilmeisimmin koenäytäntöjen palautteen perusteella liitetty öglön onnellinen Hollywood-siirappikliseelopetus.

"Quentin Tarantino suosittelee" -leima kannessa ei todellakaan taida olla mikään suositus.