http://www.imdb.com/title/tt0381061/
Bond, peukalo ylös ihan ilman hilavitkuttimia

Nelisen vuotta sitten teilasin armottomasti edellisen Bondin, Kuolema saa odottaa. Brosnanin pehmo-Bondin, ala-arvoisten käsisten, CGI:n ylikäytön ja katsojien aliarvioinnin myötä saaga oli vajonnut jo alle kaiken arvostelun. Ilmeisesti Broccolin perikuntakin tajusi tämän, eikä tyytynyt tekemään Lucaseja ja vain rahastamaan vanhojen elokuvien n:nellä Special Editionilla. Sarjaan saatiinkin tervetullut täyskäännös, aloittamalla jatkumo alusta ja miettimällä kaikki uusiksi, ja luonnollisesti netti on täynnä whinetystä tyyliin ”WORST BOND EVAHH!!!11one111eleven!”, ”Daniel Craig is not Bond”, ”Brosnan is the Real Bond”, ”LOLOL, Bond In Name Only Flops At Box Office” jne.

Lyhyestä virsi kaunis, Casino Royalen kolmas filmatisointi on samaa Bondeille, kuin mitä Batman Begins oli Batmaneille. Toinen vertaus, muistatteko aina, kun mietitte, miten hyvä Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa olisi voinut ollut, jos siinä olisi ollut kunnon nimiroolin esittäjä? No, nyt kysymykseen on vastattu, vaikka leffa onkin eri.

Ensimmäisenä hyppää silmille, että leffa alkaa tyylikkäällä, selkeästi 50-luvun noir-tyyliin mustavalkoisesti filmatulla johdantojaksolla (kenties viittauksena joko Flemingin kirjaan tai pikemminkin sen ensimmäiseen filmatisointiin, siihen 50-luvun tv-versioon siis). Poikkeuksellisesti pyssynpiippu-ja-verilammikkokin tulee vasta johdannon jälkeen, ennen alkutekstejä. Mutta toimii näinkin todella hyvin.

Ennakkoon herätti eniten ihmetystä se, miten Craig sujuttautuisi rooliin. Aiempiin esiintyjiin verrattuna Craig on tyystin tavallisen näköinen. Tietysti, salaiselle agentille on eduksi, jos hän on keskimittainen ja hänellä on maantien värinen tukka eikä mieleen jääviä kasvonpiirteitä; vain kasvot väkijoukossa. Mutta miten se sopisi hurmuriherrasmies Bondille? Yllättävän hyvin. Se pikemminkin vain korostaa sitä, että Bond on itse asiassa lievästi sosiopaatti, ja hurmaa naiset pikemminkin kyvyllään havainnoida ja teeskennellä, äärettömällä itseluottamuksellaan, ja lipevyydellään, kuin komeudellaan. Bond ei myös ole vielä (ensimmäisillä komennuksillaan kun on) ole täysin erehtymätön ja voittamaton, ainoastaan lähes. Muutenkin, Craigin Bond on sopivan karski pehmo-Brosnanin jälkeen. Jopa karskimpi kuin Connery. Mutta samalla Bondin huumori on Mooren Bondiakin mustempaa ja kierompaa. Daltonista muistuttaa taas Bondin vimmainen päättäväisyys. Itse asiassa pelottaa sanoa yhden elokuvan perusteella, mutta Craigin Bondissa melkeinpä yhdistyvät aiempien Bondien hyvät puolet. Parasko? Tätä menoa kyllä.

Le Chiffre on toki siinä mielessä klassinen roisto, että hänellä on asennevamma, arpinaama, astma ja vuotava silmä. Mutta raukka pelkää eikä hänellä ole suunnitelmaa maailman hallitsemiseksi – tosin tämähän on ymmärrettävää, sillä taustalla häärivälle, terrorismin ja sisäpiirikauppojen parissa puuhastelevalle ”Organisaatiolle” Le Chiffre on pelkkä väliportaan mies, ja häntä valvova Mr. Whitekaan tuskin on The Johtaja. Toivottavasti tulevaisuudessa näemme lisää Organisaatiota. Lieneekö heillä nyt numeroiden sijasta värikoodit? Toisaalta, Craighan on haastatteluissa jo vihjaillut, että iki-ihqu SPECTRE saattaisi tekijänoikeusriidoista huolimatta tehdä paluun... (Tai no, rahapulassaanhan riidankylväjä McClory myi aikanaan oikeutensa Sonylle, joka nykyään omistaa MGM/UA:n, eli siltä kannaltahan ei ongelmaa edes ole.) Tosin Dr. Evil saattaa olla syynä siihen, ettei Blofeld olisi enää entisensä. Ehkä maailma on myös muuttunut ja aikuistunut niin, ettei pelkkä käkättävä eksentrikko salaisen superaseen kanssa ole sieltä uskottavimmasta päästä. Missä tapauksessa Le Chiffre on mallikelpoinen uusiopahis. Mads Mikkelsenin roolisuoritus on myös aidosti mieleenpainuva tuijotuksineen päivineen.

Eva Green Vesper Lyndinä on myöskin vakuuttavan hurmaava. Vesperin hahmokin on sopivan etäinen ja salaperäinen, sekä tiukan asiallinen, kuten kuvaan sopii – toisin kuin tiukoissa minishortseissa juokseva ydinfyysikko. Tosin taas se mieli muuttui – Caterina Murinon esittämä Solange (alkupuolen ”toinen” Bond-tyttö) on enemmän minun makuuni.

Niin, se paljon puhuttu kidutuskohtaus. Craigin Bond onkin kertaluokkaa kovempaa tekoa Brosnanin itkupilli-Bond. Muistelkaa Mel Gibsonia Tappavissa aseissa, niin saatte pienen vinkin  Le Chiffre on siinäkin suhteessa ei-klassinen superroisto, ettei miekkosella ole edes kunnon tykötarpeistoa tai lemmikkieläintä, vaan joutuu turvautumaan vanhan koulun metodeihin. Mikä tietysti on virkistävä poikkeus.

Efektit ovat pääosin vanhan koulun pyrotekniikkaa tai filmin nopeutusta, eivät edellisen osan kaltaista CGI-pelleilyä. Jopa itseironisia, kun Bond juoksee läpi seinästä – paperisellaisesta. Alun takaa-ajo rakennustyömaalla lipsuu pikkaisen liian ninjailuksi seinillä hyppimisineen, muttei liiaksi. Teknisiä vimputtimia on jonkun verran, mutta ne eivät ole pääasia. Eivätkä ole edes mitään varsinaisia ”gadgetteja”. SIM-korttien lukulaite, kannettava elvytyskoje tms. ovat ihan normaalia tekniikkaa (versus lasersäde rannekellossa). Hupaisana yksityiskohtana Ford Mondeon kännykkä-GPS on tänään täyttä arkipäivää, siinä missä 60-luvulla vastaavat ominaisuudet tarjoava laite oli utopistisen scifistinen Q:n viritelmä Bondin Aston Martin -ihmeautoon.

Viittauksia vanhoihin Bondeihin on sopivasti, ei liikaa. Bond voittaa Aston Martin DB5:n korttipelissä, sanailussa mainitaan ”Money” ja ”Penny” ja tilanne huomioon ottaen on ihan se ja sama onko vodkamartini ravistettu vaiko sekoitettu. Puritaanit kurlaavat, kun ei ole Q:ta eikä Moneypennyä, mutta ilmankin tullaan toimeen vallan hyvin. Luonnollisesti Q:n puuttuessa comic reliefiä tarjoaakin M (edelleen mainio Judi Dench), mikä on myös toimiva ratkaisu.

Itse juonesta en ole kertonut mitään, enkä kerrokaan sen enempää, kuin että se on hyvin kirjoitettu, vaikkakin vähän ennalta-arvattava. Ei Bondin persoona nyt niin radikaalisti muutu, kuin ennakkohuhut antoivat olettaa, mutta jonkun verran persoona täsmentyy kuitenkin ”oikeaksi” Bondiksi. Tarinalla on pointtinsa ja se toimii perinteisen trillerin tai dekkarin tavoin. Sekä lopettaa cliffhangeriin, jonka jälkeen alkaa pakonomaisesti odottaa Bond 22:ta. Tsekatkaa itse. Itse asiassa, vaikka elokuvaa arvioisi tavallisena elokuvana ilman Bond-viitekehystä, se olisi silti erinomainen, perinteitä kunnioittava jännityselokuva.

Musiikkikin tukee toimintaa loistavasti. Pitkin elokuvaa katsojaa kiusoitellaan sillä, että musiikin johtoaihe liippaa läheltä klassista Bond-teemaa, mutta ei kuitenkaan ole se – aina viime hetkellä soi vähän nuotin vierestä tai epätahtiin. Kunnes viimeisinä sanoina kuulemme ensimmäistä kertaa elokuvassa klassisen repliikin ”Bond. James Bond.” Lopputekstit ja viimein se ainoa oikea Bond-teema.

Paras Bond 20 vuoteen sitten Octopussyn? Varmasti. Paras Bond koskaan? Liian aikaista sanoa, pitää katsoa useammin ja antaa ajan kulua. Mutta jo nyt harkitsen tätäkin ylisanaa. Päätelkää siitä mitä haluatte.

James Bond Will Return