http://www.imdb.com/title/tt1386588/
Komedia, virkamerkki ylös

Pettyneenä siihen, että FHM:n tammikuun irtonumeron mukana ei enää tulekaan perinteistä seinäkalenteria, asettauduin huonosti nukkuneena ja taatusti väärällä jalalla heränneenä lentokoneen karjavaunun puupenkille vain tarkoituksenani haukkua kaikki pilalle editoidut elokuvat joita viihdejärjestelmän valikoimissa sattuukaan olemaan (Luftwaffella näköjään on bisneksessä ja ykkösluokassa - kyllä, nämä ovat erillisiä - paremmat viihdevalikoimat kuin rahvaalla päätellen johtoryhmäläisen kollegan kommenteista, sentään ilmainen alkoholi sekä oikeat aterimet myös turistissa kompensoivat tätä epäkohtaa).

Kuinka väärässä olinkaan. Suuri on hämmästys, kun samana vuonna tulee ulos kaksi buddy cop -parodiaa joista se Kevin Smithin ohjaama on se tylsä ja sovinnainen, ja tämä toinen taas on vallan mainiö töräys ja samalla vuoden hauskin komedia (koska Vuohia tuijottavat miehet valmistui jo 2009).

Jo leffan aloitus on päräyttävä, kun New Yorkin rikospoliisin tähtietsivät, joita esittävät kieli täysin poskella ja itseään parodioiden The Rock ja Samuel Motherfucking Jackson, jyräävät puoli kaupunkia sileäksi pikkurikollisiakin jahdatessaan. Parivaljakko kuitenkin poistuu sangen epätodennäköisellä tavalla kuvioista jo melko pian (sinällään sääli, sillä tämmöistä täysin hervotonta sekoilua olisi katsonut pidempäänkin), ja kirjoituspöytien ääresssä aiemmin istuneet kynäniskat alkavat (kirjaimellisesti) tapella siitä, kenestä tulee uusi tähtipari. Vielä epätodennäköisemmällä tavalla päämäärää kohti alkaa vähitellen luisua epätodennäköinen kaksikko, joista toinen (Will Ferrell) on vastikään saanut siirron poliisilaitoksen kirjanpito-osastolta rikospoliisiin, ja toisen (Mark Wahlberg) nousukiito katkesi aikanaan liian innokkaaseen aseenkäyttöön, ja joiden menetelmiin kuuluu mm. aina tehokas paha poliisi-paha poliisi -taktiikka tai käänteispsykologian soveltaminen itsemurhakandidaattiin. Luonnollisesti kaksikosta se kestovitutusta poteva löytää itsestään pehmeämmän puolen kun taas leppeä kravattikaula löytää uudestaan sisäisen paskiaisensa.

Tässä yhteydessä pitää aivan erityisesti kehaista Marky Markia, joka häkellyttävästi on vähemmän vakavasti otettavista lähtökohdista ponnistaneen näyttelijäuransa aikana selkeästi kehittynyt ja kypsynyt sekä kyennyt laajentamaan skaalaansa erilaisiin rooleihin. Muutamaa metodinäyttelijää lukuun ottamatta kun tyypillinen Hollywood-tähti esittää koko ikänsä samaa roolia samalla ilmeellä, joten siihen verrattuna on ilo katsoa että joku edes tekee töitä palkkansa eteen. Nytkin mies selvästi osoittaa omaavansa ihan oikeita koomikonlahjoja, plus osaa myöskin tehdä pilaa itsestään (eräskin kohtaus naureskelee selkeästi Max Paynen elokuvasovitukselle jossa mies käväisi nimiroolissa).

Koska leffalla on ihan oikea juonikin eikä pelkkiä aasinsiltoja, huumori on oikeasti penkiltä tiputtavan hauskaa eikä väkinäistä, ja näyttelijätyö kohdallaan, niin eihän tätä voi kuin kehua. Bonuksena vielä leffa onnistuu lopputekstiensä aikana opettamaan enemmän pankkikriisin ja pyramidihuijausten taustoista kuin Wall Street kakkonen ikinä.

Tietysti ilkeämieliset yksilöt väittäisivät, että mielipiteeni taustalla on oikeasti vain muistikuva Eva Mendesin kaula-aukosta (avara), mutta kiistän moiset ennakkoluulot. Sen sijaan laskenta-alan ammattilaisena totean, että liian harvassa elokuvassa nostetaan ammattikuntamme keskuudesta ketään ansaittuun sankarin rooliin, ja liian harvassa elokuvassa arvostetaan ammattiin olennaisesti kuuluvaa vainoharhaisuutta, tosin olen kateellinen siitä ettei ammatillinen charmi täällä pohjan perällä pure daameihin samalla lailla, ja etten itse päässyt opiskeluaikoina toteuttamaan yhtä hyvää bisnesideaa kuin tässä leffassa.