http://www.imdb.com/title/tt1637725/
Komedia, tassu ylös

En ole koskaan päässyt sisälle Family Guy -piirrettyyn. Se kun tuntuu olevan oireellisesti juurikin tyypillinen amerikkalainen piirroskomedia, eikä edes itseironisesti: ei haluta olla ihan yhtä sisäsiistejä ja kilttejä kuin Simpsonien viimeiset 20 kautta, mutta South Parkin räävittömyyteen ei uskalleta tai voida kanavan painostuksesta johtuen mennä, joten sitten ollaan muka-rankkoja ja keksitään maailmanvalloitusta ja äidinmurhaa suunnitteleva psykopaattipikkuvauva, koska väkivalta on hauskaa koko perheen viihdettä siinä missä nännin näkeminen kasvattaa karvoja kämmeniin, mädännyttää selkäydinnesteen ja sokeuttaa.

Oletusarvoisesti siis Family Guyn luojan Seth MacFarlanen entree näytelmäelokuvan pariin ei sanottavammin tuntunut sellaiselta, jota kannattaisi odottaa. Traileri kuitenkin vakuutti, se kun jo yksinään tuntui olevan hauskempi kuin mitä The Dictator kokonaisuudessaan oli, joten elokuva olisi todennäköisesti mennyt katsomislistalle ilman sosiaalista pakkoakin.

Vaikka pääparin valinta saattaakin aluksi ihmetyttää, niin toisaalta yksi harvoja Max Paynen valkokangasinkarnaation toimivia juttuja oli kemia Marky Markin ja Mila Kunisin välillä, joten siltäkin kannalta roolitus osuu nappiin. Lisäbonuksena päästään naureskelemaan juurikin Wahlbergin vähemmän henkselien paukuttelua aikaansaavalle musikaaliselle taustalle.

Kuten muistan joka kerta valittaa, purejenkit poksauttavat purkkapallon aina osuessaan komedian viimeiseen kolmannekseen, koska Zürichin maahiset ovat päättäneet että silloin pitää itkeä tai ainakin muuten olla melodramaattisen ylisentimentaalinen. Tässä suhteessa Ted pikemminkin tekee pilaa juurikin tästä kliseestä, etenkin kun leffa päättyy loppunousuun ja palaa takaisin räävittömille urilleen. Toisaalta leffa luo myös hupaisan kaksijakoisen tunnelman: nallekarhu ja sen tarina on mitä hellyttävin, mutta palleroinen sanoo kuitenkin ruman sanan niin kuin sen pitäisi olla.

Itse asiassa, nallen habitus, elämäntavat ja luonne tuovat häkellyttävän elävällä tavalla mieleen erään jo edesmenneen ystäväni (olen varma, että hän olisi vain otettu vertauksesta). Tältäkin osin elokuva siis osuu tismalleen oikeaan hermoon.

Noin muutenkin, surrealistiset kuvitelmajaksot sekä kehyskertomus, jonka meille lukee itse Jean-Luc Picard, miellyttivät, samaten 80-luvulle sijoittuvan alkujakson pikkutarkkuus: nörtti on pakahtua onnesta nähdessään tismalleen aikakauteen kuuluvia leluja, leffakrääsää, sun muuta, ja en tiennytkään että ainakin joskus on ollut olemassa Battlestar Galactica -lakanoita, koska muuten olisin jo ostanut sellaiset.

Homma toimii siis kybällä, suupielet ovat kääntyneinä ylöspäin koko ajan ja penkiltä putoaminen on vaarassa koko ajan. Jatkoa – jota on jo lupailtukin, onneksi suuri yleisökin on löytänyt tämän helmen – odotellessa. Hankala sanoa, kumpi on vuoden hauskin komedia, Ted vaiko Iron Sky, koska ovat tunnelmaltaan niin erilaisia. Mutta vain, jos ei putoa sukupolvien kuiluun: työpaikan kahvipöytäkeskustelussa Mummotunneli-ikäluokka ei ymmärtänyt sitten laisinkaan, mitä hauskaa on romanttisen komedian parodiassa, jossa päähenkilön huonotapainen paras renttukaveri on korvattu ruokottomasti elostelevalla, pilveä polttavalla nallekarhulla. Daa?

Hämmentävintä on kuitenkin, että ihmiset nyt vasta tiedostavat pehmolelujen ymmärtävän puhetta. Kertoessani elokuvasta Pörrille (kuvassa oikealla) ja Purrille (kuvassa vasemmalla) nämä pakottivat minut airsoft-aseella uhaten lataamaan välittömästi arvostelukappaleen itselleen. Niinpä ajattelin antaa heillekin suunvuoron.

Pörri: ”11/10.”
Purri: ”Karhunkämmen. Siinä on aina viisi sormea vastassa.”
Pörri: ”Jatko-osassa Tedin pitää ehdottomasti saada penis. Se on ihmis, anteeksi, karhuoikeus.”
Purri: ”Mitä kautta Ted muuten sitten pissii? Karhu kakkii metsään, mutta mitä kautta Ted sen tekee? Hänhän syö ja juo, joten jotain kauttahan hänen pitää pystyä tekemään tarpeensa. Ja jos Ted syö, juo, puhuu ja polttaa pilveä, niin miksi tällä on kuitenkin sisuksissaan vain vaahtomuovia? Logiikka, haloo! Vaadimme biologisesti uskottavan ihmenallen!”
Pörri: ”Toisaalta, kyseessä on oivaltavan subversiivinen piilokritiikki koko kansainvälistä viihdeteollisuutta näivettävää amerikkalaista kaksinaismoraalia ja siveysvouhotusta kohtaan.”
Purri: ”Jäi lisäksi häiritsemään jotenkin se, että Ted pystyy tekemään hakkelusta parhaasta kaveristaan, muttei osaa puolustaa itseään kidnappaajalta.”
Pörri: ”Häiritsevästä puheen ollen, eikös Tami-Lynn ole furry?”
Purri: ”Teknisesti ottaen ei, koska ei pukeudu itse eläimeksi, ja toisaalta Ted on niin ikään teddykarhu eikä eläin eikä sellaiseksi pukeutunut ihminen. Toisaalta zoofilia käsitteenä taas kattaa käsittääkseni vain oikeat eläimet. Koskapa olemme naisten mielestä vastustamattomia, suorastaan seksuaalisia tyrannosauruksia, niin meistä kiinnostuneille on oma terminsäkin, plushofiili. Useimmat plushofiilit eivät ole furryja, ja furryistä onneksi vain harva on. Joten näitä käsitteitä ei pidä sekoittaa keskenään.”
Pörri: ”Nyt kun asiasta tuli puhe, niin minusta se on ollut aina jotenkin sairasta, että seksuaalisesti turhautuneet ihmisnaaraat hankkivat koiran, jota kohtaan suhtautuvat pakkomielteisesti ja muutenkin tuntuvat pitävän sitä melkein ihmisenä, kuitenkaan parittelematta sen kanssa.”
Purri: ”Mitä sinä sen tiedät?”
Pörri: ”No miksi ne muuten olisivat edelleen seksuaalisesti turhautuneita?”
Purri: ”Turhautumisesta puheen ollen, vaikka nyt uskallettiinkin kiroilla, niin nakuilua olisi saanut olla enemmän kuin yhdet tissit. Unrated-versiota odotellessa ja jatkoa silmällä pitäen.”
Pörri: ”Propsit kuitenkin Flash Gordonin käyttämisestä juonen kantavana voimana sekä näyttelijän valmiudesta tehdä pilaa itsestään.”
Purri: ”Tarkoittaako tämä, että jatko-osan punainen lanka on Masters of the Universe ja mukana menossa olisi Dolph of Sweden?”
Pörri: ”Toivottavasti. Hei Tohtori! Tuopas lisää kaljaa ja ota itsellesikin. Nyt se puusee kiinni ja kierroksia koneeseen!”
Purri: ”Todellakin! Jospa tällä kertaa koetettaisiin järjestää tohtorille jotain muutakin juttuseuraa kuin me?”