http://www.imdb.com/title/tt0401729/
Avaruusoopperasekoilu, peukalo äärettömän alas

Aluksi ne hyvät uutiset: tässä on paikka paikoin ihan pirun komeaa kuvastoa, joka voisi olla kuin suoraan Frank Frazettan tai Boris Vallejon pulp-kansitaiteesta ja joka antiikin kreikkalaisvaikutteineen sopii Barsoomiin kuin radiumluoti silmään.

Tässä itsepetoksessa haluaisi Mars-kirjojen parissa kasvanut katsoja elää, ja takertuu detaljeihin kuin satiainen karvoihin partaterän lähestyessä, mutta totuus on kuitenkin, että elokuva itsessään on totaalisen hirvittävää paskaa joka tanssii ripaskaa lähdemateriaalinsa palavien jäännösten päällä. Mutta kun siitä niin haluaisi pitää, koska se kuvasto on niin komeaa. Mutta kun se elokuva on silti kamalaa skeidaa. Mutta...

Kiitos, Batman. Takaisin asiaan.

Pixar-mies Andrew Stanton (toisin kuin niinikään hypyn live-maailmaan tehnyt kollegansa Brad Bird) on täysin hukassa ohjatessaan greenscreenin edessä koikkelehtevia ihmisiä elokuvassa, jonka kait oletusarvoisesti tulisi olla suunnattu kaikenikäisille (pulp-hengelle uskollisen lapsilta kielletyn version jäädessä jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen; esmes marsilaisethan eivät alkutekstissä käytä vaatteita, koruja ja asevöitä lukuun ottamatta, kuin suojautuessaan kylmyydeltä esmes napaseuduilla), eikä ensisijaisesti alle viisivuotiaille ja aikuiskatsojille tiputeltu vain sen verran sisäpiirivitsejä että pysyvät hereillä, kuten miehen piirretyissä. Toisaalta meillä on John Carter kaivautumassa miekalla valkoisen apinan sisusten läpi, toisaalta meillä on Carterin marsilainen koiran vastine, ylilutuisen näköiseksi tarkoitettu (mutta lähinnä tulee mieleen mitä syntyy, jos Tähtien sotien Jabba-hutt raiskaisi Päättymättömän tarinan Falkorin) Woola, joka piirrosanimaatiotyyliin etenee poimu ysillä vauhtiviivoja jälkeensä jättäen. Toisaalta vihreiden marsilaisten kulttuuri on osin asianmukaisen brutaali, mutta voi! tätä on pehmennetty tekemällä niin tharkien kuin warhoonien heimostakin pelkkiä comic reliefejä. Tarpeetonta pieruhuumoria on muutenkin lisätty kohtiin joissa sitä vähiten kaipaa.

Lieneekö sitten kädettömän ohjaajan vaiko näyttelijoiden vika, että ainoa jonka esiintymistä ei katso silmiä päästään repien on Lynn Collinsin esittämä (franchisea, jota ei onneksi tule, ajatellen 10 vuotta liian vanha) Dejah Thoris. Jokseenkin kaikki muut näyttävät nolostellen lukevan repliikkinsä suoraan teleprompterista, poislukien päärooliin eksynyt Taylor Kitsch, jolla on sama aidon hämmentynyt ilme kautta elokuvan kuin miehellä oli Battleshitissäkin, mikä kielisi siitä jotta ei nimi miestä pahenna, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa (pun intended) nomen est omen. Sikälihän tämä ei häiritsisi, mikäli John Carter pidettäisiin kirjan tapaan tabula rasana, miehellä kun ei alkutekstissä ole juurikaan menneisyyttä eikä mainittavia luonteenpiirteitä, joten lukija voi helposti kuvitella itsensä kertojaminän paikalle (mikä lienee tarkoituskin), ja leffassa taustoihin hukkuva hiihtelijä sopisi tähän tarkoitukseen vallan mainiosti. Sen sijaan leffa tekee sen pahan virheen, että yrittää luoda miehelle sekä itse keksityn historian että kasvukertomuksen, ja näiden ruumiillistamiseen Kitsch sopii jota kuinkin yhtä luontevasti kuin investointipankkiiri luomukommuuniin.

Niin, se juoni. Toki sitä piti hieman muuttaa kirjasta, joka oli alun perin jatkokertomus jossa jokaisen luvun piti päättyä cliffhangeriin jotta jatkoa tilattaisiin, mutta noin muuten tarina oli suoraviivainen ja mukaansa tempaava. Tämä ei käy päinsä, joten tekijätiimi pistää sekaan omiaan. Ilmeisesti jo käsikirjoitusvaiheessa on tajuttu, ettei jatkoa koskaan tule, koska kakkososa Marsin jumalat esittää etenkin kirjoitusajankohta huomioiden rankkaa, mutta edelleen ajankohtaista uskontojen kritiikkiä: marsilaisten uskonto on alusta loppuun silkkaa WinCapitaa jonka ainoa tarkoitus on vallankäyttö, mutta pilkka osuu omaan nilkkaan sillä uskontoa agenttiensa kautta ylläpitävät thernit uskovat itsekin Isis-jumalattareen, joka taas on Ensiksi syntyneiden – kaikki mustaihoisia, haistan tässä potentiaalin miljoonalle vihapuheoikeudenkäynnille – heille esittämää kusetusta. No, tätä juonikuviota ei ilmeisesti olisi käytetty lainkaan, koska thernit ovat uusioversiossa jonkinlaisia Stargåten goa’uldeja vastaavia hemmoja, jotka kiertävät maailmasta toiseen nopeuttamassa niiden sivilisaatioiden tuhoa silkkaa ilkeyttään, ja joita näköjään luuhaa Maapallukallakin noin tsiljoona, ja jotka ennen kaikkea muuttavat muotoaan kuin T-1000 konsanaan mikä on harvinaisen typerä idea. Niin, ja muutenkin jo tässä osassa käydään Iss-virralla toteamassa jotta eihän se mihinkään johda ja että ei kielletyissä temppeleissä käymisestä seuraa mitään, joten sikälikin tekijät olivat maalanneet itsensä nurkkaan.

Noin muutenkin, niin Marsin pintapainovoima on vajaa 40% Maan vastaavasta, ja vaikka kirjoissa Carterin voimia vähän ehkä tähän nähden liioitellaankin, pysyy homma niissä sentään kohtuullisen uskottavana (etenkin kirjoitusajankohta huomioiden). Sen sijaan leffassa Carter loikkii varsin pian oloihin totuttuaan kilometriluokan loikkia, repii kivenlohkareita kahti ja katkoo ranteenpaksuisia rautakahleita paljain käsin. FAIL. Tosin harrastelija-evoluutiobiologi kysyisi myös, miksi Marsin punaisilla ihmisillä on jopa alkutekstissä rinnat, koska nämä eivät imetä, saatikka sitten napa, koskapa nämä munivat synnyttämisen sijaan. Tosin kirjoitusajankohta huomioiden lienee ollut vähemmän kontroversaalia, että kun ikinuoren Dejah Thorisin povi saa John Carterin veren kuohumaan, se näyttää teinitytön eikä teinipojan povelta.

Onneksi leffa floppasi sen verran raskaasti, ettei jatkoa seuraa. Osaltaan tätä avitti kädetön markkinointi, kaikki tietävät kyllä Mars-sarjan mutta harvemmat muistavat sen päähenkilöä, joten se Disneyn markkinointipomo joka päätti, ettei leffa ole John Carter of Mars tai edes John Carter and a Princess of Mars, sai kenkää jo ennen ensi-iltaa, mutta liian myöhään korjausliikkeiden kannalta. Ennakkohypeä ei edes yritetty käynnistää, massiivinen mainoskampanja jäi torsoksi (rahat tosin kuluivat johonkin) ja traileritkin olivat mitäänsanomattomia: ne käyttivät liian vähän superlatiiveja ja kaiken kukkuraksi vertailivat leffaa alentuvasti muihin unohtaen, että tarina itsessään oli kirjoitettu ennen (melkein) kaikkea muuta scifiä. Valitettavasti vain tästäkin vetää joku väärät johtopäätökset, siis sen, että scifi ei myy, ja/tai sen, että itse Mars-sarja on väärä valinta.

Kerrankin tuntuu siltä, että The Asylumin näkemys aiheesta saattaisi olla sekä kirjalle uskollisempi että viihdyttävämpi.