http://www.imdb.com/title/tt0780504/
Autoilu/draama, peukalo ylös

Sääliksi käy elokuvakriitikkoja. Tekisi niin mieli tykätä genre-elokuvasta, mutta kun ammatillinen omatunto ei anna myöten. Onneksi aina välillä kuitenkin kulttuuripiireissä hyväksytty ohjaajakin tarttuu aiheeseen, jolloin guilty pleasure ja uskottava kehu voivat käydä käsi kädessä. Joskus se on onni myös genre-elokuvan harrastajan kannalta, kun viimein paljastuu, että eräälläkin keisarilla ei ole vaatteita.

Puhun nimittäin Quentin Tarantinosta, joka käsittämättömästi hyökkäsi tätä kinoa vastaan laittaen sen mielestään vuonna 2011 epäonnistuneiden kuvien ”nice try” listalle. Ei, leffassa ei ole puolituntista tyhjänpäiväistä dialogia populaarikulttuurista, viidestä sellaisesta puhumattakaan, eikä se sellaista tarvitsekaan, vaan pelkät kuvat kertovat tarinaa voimakkaammin kuin Tarantino on edes uneksinut. Se ei myöskään ole lainkaan itseironinen tai ulkoasultaan tarkoituksella nuhjuinen, vaikka onkin äärimmäisen genretietoinen kunnianosoitus menneen ajan elokuville. Ja siksi se toimiikin, ja saa useammankin katsojan tihrustamaan silmiään, mitä sitä oikein on tullutkaan katsottua, ja tältä kannalta keisarin vaivaantuneen olon ymmärtää varsin hyvin.

Drive on jumalainen audiovisuaalinen elämys, jossa vuorosanojen vähyys pikemminkin vain vahvistaa tunne-elämystä. Näin viimeisteltyä ja viimeisen päälle harkittua ulkoasua en muista nähneeni missään elokuvassa sitten Stanley Kubrickin kuoleman: ohjaaja Nicolas Winding Refnistä kuullaan taatusti vielä. Ei salamaleikkauksia, vaan pitkiä, viipyileviä, mieleenpainuvia ja yksiselitteisesti kauniita otoksia ja kamera-ajoja, intensiivisiä lähikuvia, valon ja varjon leikkiä. Ei saturoitua kuvaa ja tärisevää käsivarakameraa, vaan digikamerasta huolimatta luonnollisen oloista valoa ja väriä ja 80-luvun rikoselokuvan ja -sarjojen ilmaisumuoto viimeisen päälle hiottuna. Kasarifiiliksen – nykypäivään sijoittuvasta tarinasta huolimatta – täydentää alakuloinen syntsapoppi, joka täydentää kuvaa niin pitkälle, että kyseessä voisi olla puolitoistatuntinen musiikkivideo, mutta sanan positiivisessa merkityksessä. Mutta ei tämä pelkkää taide-elokuvaa silti ole: leffa nimittäin sisältää yhden parhaista takaa-ajokohtauksista kuunaan, sekä muutaman sävähdyttävän turskahduksen väkivaltaa.

Näyttelijätyö osuu myös nappiin, vaikka Ron Perlmanin leukaluut tuntuvatkin nyt olevan aivan väärässä elokuvassa. Pääparia näyttelevät Ryan Gosling ja Carey Mulligan onnistuvat lataamaan pelkkään katseeseen enemmän pakahdutettua tunnetta kuin mitä James ”Avatar” Cameronin koko tuotannossa on yhteensä. Luulin jo olevani riittävän kyyninen, ettei minua liikuttaisi mikään, mutta niin siinä vain kävi, ilman että lopputulos edes tuntuu siirappiselta tai laskelmoidulta.

Tarina – ja tästä on mahdotonta puhua spoilaamatta – on myöskin taitavasti kirjoitettu. Aluksi näyttää, että Ajaja on vain ujo ja hiljainen nuorimies, joka on joutunut vähän väärään seuraan. Väärä seurakin muistuttaa hieman Guy Ritchien elokuvien kööriä, eli vaikutusvaltaa ja älyä ei ole liikaa, mutta sen voi aina korvaa uhoamisella ja väkivallalla. Kun sitten kakkendaali väistämättä osuu roottorinlapoihin noin elokuvan puolivälissä, vinksahtaa alkuasetelma kuitenkin päälaelleen: Ajajalla on jonkin sortin asosiaalinen persoonallisuushäiriö, ja vaikuttaa ujolta ihan vain siksi, että ihmisten välinen kanssakäyminen on hänelle haasteellista, toisin kuin vaikkapa pään potkiminen tohjoksi. Traagiseksi Ajajan hahmon tekee kuitenkin se, että hän itse mitä ilmeisemmin tiedostaa olotilansa, mutta haaveilee siitä huolimatta olevansa jonain päivänä olevansa ”a real human being, and a real hero” kuten soundtrackilla lauletaan. Mutta hänen vilpitön yrityksensä tehdä hyvää leikkimällä toimintaelokuvan sankaria – jollainen hän kuvittelee olevansa, ”supersankariasua” myöten – vain pahentaa tilannetta, ja lopputuloksena hänen vaivalla pintaan pusertamansa inhimilliset tunteensakin torjutaan. Jäljellä on vain kosto, jota toteuttamaan lähtiessään hän pukee päällensä tavaramerkiksi tekemänsä pusakkansa lisäksi filmaamassaan stunt-kohtauksessa käyttämänsä kasvonaamarin: toimiessaan kuten toimintaelokuvan hahmo hän naamioi itsensä sellaiseksi. Vai naamioiko hän itsensä sittenkin slasher-elokuvien kasvottomaksi psykopaatiksi? Tarvitseeko hän siihen edes naamiota?

Harvoin elokuvaa ei osaa luonnehtia muuten kuin sanomalla yksinkertaisesti, että se on ”hieno”. Drive on ehdottomasti sellainen.

---

Apropoo, nettiolmien parkuminen huvittaa taas kerran. Vaikka Refn ja alkuperäisen kirjan kirjoittaja James Sallis ovat molemmat yksiselitteisesti sanoneet, että Ajaja jää henkiin – viitaten samalla symboliikkaan siitä, kuinka vähäpuheinen cowboy konnat niitattuaan ratsastaa yksin auringonlaskuun kohti uusia seikkailuja – niin sekään ei estä väkeä ”tietämästä”, että kyllä se loppu kuitenkin on kopioitu Taksikuskista ja olisi siis vain kuolevan Ajajan kuvitelmaa, ja että kyllä ne kirjailija ja ohjaaja ovat ainakin alitajuisesti näin tarkoittaneet, vaikka sanoisivatkin täysin päinvastaista. Se, että kirjalle on tulossa jatkoa, pikemminkin vain vahvistaa tietäjien käsitystä, luonnollisesti kirjailija nyt kaupallisuuden nimissä pilaa sen ”oikean” ja "alkuperäisen" lopun.