http://www.imdb.com/title/tt1475582/
Dekkari, suurennuslasi ylös

Maailma on yhteensattumia täynnä. Juuri kun tätä versiota maailman kuuluisimmasta etsivästä oli suositeltu minulle, niin tuttavablogi Filmitähti - johon kannattaa ehdottomasti tutustua, jos haluaa "hieman" toisenlaista ja ennen kaikkea paljon ammattimaisempaa ja painokelpoisempaa näkökulmaa elokuviin - palkitsi minut ahkerasta kommentoinnistani sarjan ykköskauden DVD:llä. Kiitoksena lahjuksesta lupasin arvostella sarjan pikimmiten sen katsottuani.

En ole koskaan ollut varsinainen Sherlock-fani. Toki hahmoon tuli tutustutta kirjallisesti joskus lukiovuosina - siinä iässä kun muutenkin tuli luettua valtavasti kaikkea - mutta mitään suurempaa kärpästä se ei sisällä herättänyt. Jotenkin hahmolle "uskolliset" vakavat filmatisoinnit, vaikkakin kuinka laadukkaat ja kehutut tahansa, eivät iskeneet. Sen sijaan Guy Ritchien kaksi tulkintaa, joissa komedian ja toiminnan osuutta oli huomattavasti lisätty, kolahtivat kuin miljoona kaasulamppua. Niinpä odotukset tämän suhteen olivat varovaisen toiveikkaat.

Eivätkä turhaan. Vaikka rohkeasti nykyaikaan sijoitettu uusio-Sherlock (tosin olihan se 40-lukuversiokin oman aikansa nykyaikaan sijoitettu) on selvästi Ritchie-versiota vakavampi, tarjolla on riittävästi kuivakkaa mutta ah niin ihanaa brittihuumoria, jotta hymynkare on huulilla koko ajan. Se vakavampi aines tulee tarinoista, joissa on wanha teksti toiminut korkeintaan lähtökohtana, mutta jotka eivät kalpene parhaidenkaan sarjamurhaajatrillereidenkään rinnalla. Etenkin kolmosjakso The Great Game kirii ohi jo Se7enistäkin.

Sarja ei kuitenkaan olisi mitään ilman Sherlockia hypnoottisesti esittävää Benedict Cumberpatchia. Tästä miehestä kuullaan vielä. Hänen Holmesinsa on samaan aikaan sekä maaninen että haavoittuva, mutta ennen kaikkea uskottava sortumatta missään vaiheessa karikatyyriksi. Martin Freeemanin Watson taas on piristävän erilainen tulkinta aiempiin verrattuna: siinä missä Watson on usein kuvattu kaksikon käytännön mieheksi, niin tämä tohtori on ujo ja neuroottinen, eikä yksin löytäisi edes asuntoa itselleen, mutta tosipaikan tullen epävarmuus on kuitenkin tipotiessään. Sodassa saatu vammakin on korvien välissä - olkapäähän haavoittuminen on johtanut ontumiseen (mikä sinällään on hauska selitys sille, miksi vamma kirjoissa vaihtaa paikkaa). Tosin Watsonin hahmo muistuttaa, miten historia toistaa itseään: 130 vuotta myöhemminkin britit sotivat edelleen Afganistanissa, ja kyynikko toteaisi, että kyseessä on itse asiassa yksi ja sama sota, joka sai alkunsa jo silloin joskus kun Englanti ja Venäjä jakoivat Keski-Aasiaa ja vetelivät rajalinjoja "suuren pelin" hengessä.

Kaiken muun hyvän lisäksi sarja on täynnä rakkaudella työstettyjä pieniä, usein huomaamattomiakin detaljeja niin kirjat ulkoa osaaville kuin täysille maallikoillekin ja niitä bongailee vielä useamman katselukerran jälkeenkin. Jälleen kerran, suurimmat itkupotkuraivarit faneiksi itseään tituleeraavien keskuudessa näyttävät netin perusteella syntyvän jutuista, jotka löytyvät jo sieltä alkutekstistä, ja sopivasti siinä sivussa unohtuu että sir Arthur itse suorastaan kannusti adaptaatioiden tekijöitä ottamaan omia vapauksia. Myös tapa kuvata Sherlockin päättelyä saa hyväksyntäni, kuten myös nerokas tapa tuoda tekstiviestit ja sähköpostit mukaan kerrontaan "puhekuplina" ilman että hahmot lukevat niitä ääneen tai pitkäksi aikaa pysähdyttäisiiin zoomaukseen kuvaruudusta. Tätä tehokeinoa voisi käyttää kernaasti muissakin sarjoissa ja elokuvissa.

Niin se vain on, että Sherlock on tällä hetkellä paras TV-sarja, jonka tuotanto jatkuu edelleen. Tosin kolmen tuplapituisen jakson mittaiset kaudet ovat lyhyempiä kuin laki sallii, mutta tässä tapauksesssa laatu korvaa määrän: jo yhdessä jaksossa on enemmän naatiskeltavaa kuin kaudessa kaikkia kolmea CSI:tä yhteensä.